Tiina Tee.

Vihdoin uutta.

2011-08-03T13:36:00.000-07:00

Vihdoin uutta! Usein jo ollut mielessä, mutta tänään oli vihdoin sopiva hetki. Elokuun illat hämärtyvät ja kynttilöitä voi taas sytytellä luomaan tunnelmaa...

Siispä: TERVETULOA!

Muutoksia

2011-05-24T09:30:00.000-07:00

Kirjoitan lapsuudenkodissa, entisessä pikkuveljen huoneessa, nykyisessä vieras-/työhuoneessa. Äskön maalattiin äidin kanssa huurremaalilla limupulloja ja nyt odotellaan, että kirkko-ohjelmat kuivuisivat, että saisi printata lisää ohjelmia kuivumaan... Eilen kierrettiin ystävän kanssa rautakaupoissa etsimässä lisää huurremaalia. Naurettiin, että tällainen naisten shoppailukierros: pari rautakappaa, vaipanvaihtoa farmarin takapenkillä ja imetystä bussipysäkillä.

Olen ollut lomalla kohta kaksi viikkoa. Entiset asiakkaat ja työpaikka pyörivät edelleen unissa, mutta eivät enää ajatuksissa. Yhtenä päivänä luin kahden entisen työkaverin kirjoittamaa korttia ja itkin hetken, kun tuli niin ikävä. Viikko sitten kävin jo tutustumassa tulevaan työpaikkaan ja odotan uutta.

Olen iloinen siitä reilusta vuodesta, jonka sain viettää niiden teinien kanssa. Uskon, että ymmärrykseni erilaisia ihmisiä kohtaan kasvoi paljon noina kuukausina. Meillä suomalaisillakin voi olla hyvin eri lähtökohdat elämään. Toivon säilyttäväni ymmärryksen myös seuraavassa työssäni. Pitää miettiä, miten tavoittaa myös heitä, jotka helposti jäävät tavoittamatta muilta kuin lopulta lastensuojelun työntekijöiltä.

On tehnyt hyvää saada viettää lomaa ja siirtyä vanhasta uuteen. Moneen uuteen. Jokin aika sitten hain uutta etukorttia. Osoite? No se on kohta vaihtumassa. Työpaikka? No se on kohta vaihtumassa. Niiin, ja sitten sukunimikin vaihtuu kohta...

En ole koskaan oikeasti ollut Tiina Tee. Kävi vain niin, että ammattikorkeakouluopiskeluiden ensimmäisessä tiimitentissä muistin jostain syystä itse sukunimeni väärin, kuvittelin sen alkavan teellä. Tiimikaverit nauroivat ja unohduksesta tuli yleinen vitsi. Puhuimme, että minun täytyy löytää mies, jonka sukunimi alkaa teellä, ettei tule identiteettikriisiä. Kävin jopa yhden opiskelukaverin ystävän kanssa treffeillä, tämän sukunimi kun täsmäsi. Luonteet eivät sitten kuitenkaan sopineet yhteen, mutta tulipahan syötyä hyvää pizzaa.

Ensi lauantaina minusta tulee kuitenkin muuta kuin Tiina Tee. Mutta sukunimi nyt olisi ollut aika huono peruste hylätä näin hyvä mies. Sunnuntaina keskusteltiin papin kanssa ja pappikin totesi, että hyvät teillä on lähtökohdat. Ja me hymyilimme autossa jälkeenpäin, mietimme, kuinka meillä on kaikki hyvin.

[Kaikkien muutosten keskellä tekee mieli myös muuttaa blogia! Mutta kerron sitten uuden osoitteen häiden jälkeen]

Loppu häämöttää

2011-05-09T12:34:00.000-07:00

Lauantaina syödään kaksin yhden teinin kanssa. Minä sanon sille ääneen, että tuntuu kummalliselta, että minä en saa koskaan tietää, pääseekö se syksyllä johonkin kouluun. Se sanoo, että kyllä se nyt varmasti johonkin kouluun. Ja minä sanon, että niin varmasti. Ja siinä kaikki, mitä minä saan koskaan tietää.

Minä en saa koskaan tietää, pääseekö yksi teini takaisin kotiin asumaan. Kukaan ei saa kertoa minulle, mitä se yksi toinen sai kevään ylioppilaskirjoituksista tai mitä sen yhden kolmannen äidille tapahtuu. Minä olen elänyt niiden teinien rinnalla vuoden verran (osan pidempäänkin), mutta kahden päivän päästä kaikki loppuu kuin seinään. Hei-hei. Jos joskus tulen käymään täällä päin ja törmätään kaupassa, voin kysyä kuulumiset, mutta kuinka todennäköistä se on?

Ja on selvittämättömiä juttua. Sellaisia, jotka itse haluaisi selvittää, mutta tietää, että nuori ei siihen vielä ole valmis. Kokemuksesta voin sanoa, että myöhemmin saattaisi ollakin, mutta sinä päivänä minä en ole enää tuolla töissä, eikä nuori voi minulle soittaa. Minä kestän sen kyllä, mutta tiedän, että nuorta saattaa joskus alkaa kaivertamaan, mutta silloin hän ei voi asialle enää mitään.

Tuntuu, että kaikki loppuu niin yhtäkkisesti ja lopullisesti (vaikka olen tiennyt monta kuukautta, että nyt se loppuu). Vähän kuin tämä talvi näissä kuvissa. Kevät tuli taas ihan puskista ja yhtäkkiä ja muuton ja työnvaihdon kanssa minulla on sama asia, vaikka aikaa asennoitua olisi kyllä ollut...

Mutta siitä minä olen tietysti iloinen, että eihän minun lähtöni tietenkään ole mikään elämän loppu noille mahtaville teineille. He jatkavat elämäänsä. Oppivat uusia juttuja, kasvavat, ottavat välillä ehkä takapakkia, ja harppovat sitten taas eteenpäin. He opiskelevat ammatteja, osa varmasti perustaa perheen. Minua nyt vain vähän ihmetyttää ja surettaa, kun en voi olla enää mitenkään mukana siinä elämässä.

Pitkäperjantaina

2011-04-22T04:47:00.000-07:00

[kuvat syksyn lomamatkalta Azoreille]

Vielä tänä pääsiäisenä teinien unien valvomista, huolta hulivileistä, joidenkin kasvun ihmettelyä, lukemattomia pääsiäismunia ja kello kahden ruokailuja.

Kolmen viikon päästä koittaa loma ja sitten uudet haasteet. Kun töissä saa päälleen lasillisen maitoa, tuntuu, ettei jaksaisi hetkeäkään enää. Mutta sitten on ne hyvät hetket, ne hetket kun yksi teini kysyy, että miten menee Tinde sen sijaan että huutaisi, että haista vittu senkin huora.

Yksi teini sanoo, että "saattaa sulla vähän tulla meitäkin ikävä jossain vaiheessa". Niin tuleekin, tiedän sen jo. Ei sitä ikuista vääntämistä nukkumaanmenosta tai muista rajoista, mutta niitä mahtavia persoonia, Jumalan ihmeitä, aarteita, niitä tulee ikävä.

Uudessa työssä odotan sitä, että ensi vuonna pääsiäinen tarkoittaa töissä muutakin kuin suklaamunia ja herkkuja ruokapöytään. Ensi pääsiäisen aikaan pääsen kertomaan, miksi minusta pääsiäinen on hurjan tärkeä juhla, jakamaan ajatuksiani siitä, pohtimaan tätä kaikkea yhdessä pienten ihmisten kanssa. Näin ainakin toivon.

Järjestyksestä ja sen järjettömyydestä

2011-04-19T21:07:00.001-07:00

Kämppistellessäni B:n kanssa minulla saattoi lojua rinkka viikon reissun jälkeen keskellä lattiaa purkamattomana. B:tä se vähän kai ihmetytti, vaikka muuten meidän siisteystaso oli aika sama: vessan piti olla puhdas, mutta keittiö oli välillä pienen kaaoksen vallassa. Saatettiin seistä keittiön ovella, nauraa sen epäjärjestykselle, ja lähteä sitten hihitellen menemään, tekemättä mitään.

Tätä mietin pakatessani talvivaatteita pahvilaatikkoon. Pakkasin ne siististi ja kirjoitin päälle ohjeet. Tiinan talvivaatteita. Toppahousut- ja takki pestävä. [siihen tupsahti siis kirjoitusvirhe ja senkin minä huomasin]. Villapaidat ja villakang.takki tuuletettava. Muut voi laittaa säilöön niihin uusiin kivoihin laatikoihin. [Minä olisin jo tehnyt tämän, mutta kun vanhassa kodissa ei ole omaa pyykkikonetta, jolla pestä, eikä parveketta, jolla tuulettaa. Tulevassa kodissa on.]

Minä vaan mietin, että koska minusta tuli tällainen järjestelmällinen ihminen? Tunsin iloa ja riemua tuosta ja monesta muusta hyvin pakatusta laatikosta ja samana iltana järjestelmällisesti mapitetuista papereista. Mutta mikä on liikaa? Mies asuu jo meidän tulevassa kodissa ja aina kun minä menen siellä käymään, tekee mieli järjestellä... kertoa, mihin käytetyt vaatteet laitetaan odottamaan seuraavaa päivää ja että ei näiden papereiden paikka ole tässä keskellä lattiaa.

Yhtä stressaavaa vaikuttaisi olevan olla järjestelmällinen tai epäjärjestelmällinen ihminen. Laatikot aion jatkossakin pakata huolella ja yrittää vähistä säilytystiloista huolimatta keksiä kaikille tavaroille paikan tulevassa kodissa. Mutta lupaan yrittää olla vähän vähemmän stressaantunut, vaikka ne kaikki tavarat ei aina ihan paikoillaan olisikaan.

Pysy aina sellaisena kuin nyt oot...?

2011-02-05T15:34:00.000-08:00

Telkkarissa satuhäissä mies sanoo, ettei sen tuleva vaimo tule koskaan muuttumaan ja hyvä niin.

???

Mietin, mikä ihmisessä on muuttuvaa, mikä taas on se pysyvä asia, joka tekee siitä ihmisestä sen, joka se on. [En tiedä, pitäiskö näissä yövuoroissa miettiä...]

Mies sanoi yhtenä päivänä, että odottaa kevättä, kun silloin otetaan esiin kesämuumimukit. Silloin kun tavattiin, se ihmetteli, miksi kysyn, minkä muumimukin se haluaa. Eikö ne ole kaikki samanlaisia? Nyt se tietää, ettei ne ole.

Minä selitin äidille toisena päivänä, että olin edellisenä päivänä hermostunut puhelimessa, kun en tykkää siitä, kun minulta kysellään asiasta, johon itsekin odotan vastausta malttamattomana... Hetken kuluttua mietin, olenko koskaan selittänyt äidilleni hermostumisteni syytä? Miehen kanssa sitä olen opetellut. Jos nyt opin kertomaan äidillekin, niin hyvä.

Toista ihmistä ei voi muuttaa. Vaikka tahtoisikin. Joskus muuttuvat kuitenkin toisetkin ihmiset, tahdoimme tai emme. Itseään voi pyrkiä muuttamaan. Omia toimintatapojaan. Ja voi yrittää ymmärtää, miksi toinen toimii, niin kuin toimii.

Syyskuussa kerran, osa I

2011-02-01T05:10:00.000-08:00

Silloin oli loma. Ja mentiin kihloihin. Mies oli salakuljettanut sormukset Suomesta ja yllätti minut. Ystäviäni ei, ne kun olivat aivan varmoja siitä, että lomalta palataan kihloissa.

Nyt pitäisi tiskata. Siivota. Käydä apteekissa. Mennä töihin... Aina ei vain jaksa olla tässä ja nyt, arjessa (vaikka arjesta tykkään!). Silloin voi palata lomamuistoihin valokuvien avulla. Sitten taas jaksaa...

Sunnuntaiaamuna

2011-01-29T23:27:00.000-08:00

Minun teinini nukkuvat. Ovat zumbanneet tai huidelleet illan, ei ihme, että unta riittää. Minäkin voisin olla nukkumassa omassa sängyssä, vaaleanpunaisen peiton alla. Tai laittamassa kenkiä jalkaan, lähdössä kirkolle. Mutta minä istun täällä, mietin, koska pitää keittää lisää aamukahvia teineille ja sulaakohan jauheliha ruuanlaittohetkeen mennessä. Ja tässä on hyvä.

Minä odotan soittoa, mietin, kutsuvatko haastatteluun. Toivon niin. Mutta lopulta käytän sen pohtimiseen yllättävän vähän aikaa. Ei ole huolta huomisesta. Jos ei löydy kummallekaan töitä kesään mennessä, niin tehdään sitten jotain muuta, minä sanon. Viedään tavarat äidin ja isän vintille ja lähdetään jonnekin. Muille maille. Palataan syksyllä ja kokeillaan uudestaan onneamme.

Kaikki on niin hyvin. Televisiossa lapset syövät roskiksesta. Meillä ei ole tässä hetkessä mitään syytä valittaa. Kaikki järjestyy.

Miettisin, osa II

2011-01-24T13:39:00.000-08:00

Miettisin, että sopeutuuko sitä taas asumaan sinne toiselle puolen Suomea? Sinne, missä on aina vaan ollut käymässä viimeiset 5,5 vuotta. Mutta kun on tännekin sopeutunut, harmaiden talojen keskelle, niin miksei sitten sinne?

Oliviassa olisi jotain paluumuuttajista. En uskaltanut ostaa. Jos vaikka eivät olekaan viihtyneet. Minä olen päättänyt viihtyä. Muuttaa. Etsiä uusia töitä. Tai en minä yksin. Me olemme päättäneet.

"Haista paska", sanoo yksi työkaveri. Se tarkoittanee, että harmi kun lähdet, oltaisiin pidetty sut täällä. "Löysin sulle töitä", sanoo äiti. Se tarkoittaa, että yksi paikka olisi vapaana lähiseudulla. Minä haen sitä. En tiedä, saanko, on muitakin päteviä hakijoita. Tai ainakin yksi toinen. Mutta minä sanon miehelle, että jos ei kumpikaan löydetä töitä, viedään tavarat äidin ja isän vintille ja lähdetään jonnekin. Syksyllä on helpompi sitten etsiä.

Toinen työkaveri sanoo, että sekin muuttaisi, jos sillä ei olisi perhe täällä. Ja kolmas, että kannattaa lähteä, ennen kuin sopeutuu liiaksi, kerää omat ihmisensä tänne etelään, vaikka on muualta kotoisin. Ennen kuin "muualla" ei ole muitakin äiti ja isä, ja maaseutua, jossa on kiva käydä.

Esimies ei meinaa uskoa, että oikeasti olen päättänyt lähteä. Uskoo sitten lopulta kuitenkin ja soittaa perjantaina töiden jälkeen perään, että jos tämän alan hommat tulevaisuudessa kiinnostaa, niin sen tutulta saattaisi sieltä muualta löytyä töitä. On jo soitellut tutulleen.

Mutta vielä ollaan täällä. Tämä kevät. Sitten jotain muuta. Tuntuu hypyltä tuntemattomaan, vaikka tutuimpaan olen palaamassa.

2010

2011-01-08T15:51:00.000-08:00

Vuonna 2010 tein oikeita töitä enemmän kuin koskaan ennen. Laitoin rajoja nuorille ja pohdin omia rajojani - mihin kaikkeen minä olen työssä valmis, jos käsketään? Missä kohtaa omat arvoni ja esimiehen arvot poikkeavat? Tutustuin ihmisiin, jotka ovat upeita ja arvokkaita, jos heille annetaan siihen mahdollisuus, eikä vaadita vääriä asioita. Tajusin taas entistä selvemmin sen, miten olen itse saanut elää helppoa elämää. Ajattelin, että kun itse olen (ilmaiseksi!) saanut paljon, on minulla myös muille jaettavaa.

Vuonna 2010 sain paperit koulusta 5,5 vuotta opiskeluiden aloituksesta. Opiskelut veivät 2 vuotta pidempään kuin monella muulla samaan aikaan valmistuneella, mutta valmistumispäivänä ei harmittanut pätkääkään. Minä olen saanut opiskella kahdessa koulussa, ymmärtää erilaisuuden rikkauden, tutustua tuplamäärään mahtavia ihmisiä ja viettää kaksi "välivuotta", joiden aikana opin paljon elämästä.

Vuonna 2010 ostin polkypyörän, kiipeilyvaljaat ja -kengät sekä sukset. Retkiluistelin ja lumikenkäilin ensimmäistä kertaa elämässä. Löysin paljon riemua liikunnasta. Lapsena pelasin kyllä pesäpalloa ja lentopalloa kavereiden kanssa, mutta olin aina surkea kaikessa - riemuitsin, jos en ollut viimeinen, vaan toiseksi viimeinen. Kilpailu ja vertailu vei ilon liikunnasta. Nyt olen löytänyt monta liikuntamuotoa, joista oikeasti pidän.

Vuonna 2010 menin kihloihin ja aloin suunnitella häitä. Tutustuin päivä päivältä paremmin ihmiseen, jonka avulla jaksoin vuoden, jonka aikana suoritin monta opintokokonaisuutta, tein loppuun opinnäytetyön ja samalla jo aloitin työelämässä. Mies keitti lukemattomat kupilliset kahvia, voiteli monta voileipää, kuunteli monet itkut, jaksoi tsempata ja naurattaa...

Vuonna 2010 Ystäville oli vähemmän aikaa kuin monina aiempina vuosina. Vuosi on kuitenkin myös osaltaan näyttänyt, ketkä pysyvät, vaikka työt ja seurustelu veisivät osan siitä ajasta, joka ennen on annettu ystäville.

Vuotta 2011 on eletty jo reilun viikon verran. Tutussa kodissa, tutussa työpaikassa, tuttujen ihmisten kanssa. Taas ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että tajuaa, että vain Herra tietää, mitä tämäkin vuosi lopulta tuo tullessaan.. Mutta ei tämä ole huono asia. Vuonna 2010 minun ja miehen motto oli meillä on kaikki hyvin, ja sillä sukelletaan myös tähän vuoteen! Ei tarvitse murehtia huomisesta. Tälle päivälle riittävät sen omat murheet.

Miettisin

2011-01-05T16:51:00.000-08:00

Tänään olen viettänyt pari tuntia kiipeilyhallissa. Kiivennyt itse seinää pitkin korkeammalle kuin koskaan. Pitänyt köydestä alhaalla kiinni, ettei Mies tippuisi alas, jos meinaa tippua. Suostunut mielelläni auttamaan myös pienen tuntemattoman pojan seinälle, kun isänsä pyysi. Nauttinut kaikesta tästä. Mitä voi tehdä täällä. Pääkaupunkiseudulla, kaupungissa.

Samalla olen miettinyt niitä tyhjiä tontteja siellä meillä metsässä. Siellä, missä minunkin suustani automaattisesti tulee nyppisin, imuroisin, kattosin; eikä nypin, imuroin, katsoin. Siellä, missä on äiti, isä ja monta ystävää. Mummu ja ukki. [Ja niin, naapurit, jotka tietävät tai ainakin luulevat tietävän kaiken elämästäsi.]

Miksi ei voisi asua kahdessa paikkaa? Miksei vois asuu siellä ja täällä, molemmis?

Ja äkkiä tuli talvi.

2010-11-26T14:58:00.000-08:00

Yhtenä päivänä entinen kämppis, ihana B, oli kylässä. Minä katsoin ulos ikkunasta ja tajusin lehtien tippuneen. En tiennyt, missä välissä ne oli ehtineet tippua. Jo jokin aika aikaisemmin, tiesi B. kertoa.

Syksy meni vähän ohi. Tehtiin viikon lomamatka, jonka aikana ehdin nauttia pienistä hetkistä ja olla oikein onnellinen. Sen jälkeen alkoi loppurutistus koulun suhteen ja 8 kuukauden uusi työpätkä samassa paikassa kuin aiemmatkin sijaisuuspätkät. Ystäville oli aikaa harmittavan vähän, mutta ystäviä ei kutsuttaisi ystäviksi, elleivät he ymmärtäisi, että joskus vain on niin.

26.11. Tämän päivämäärän olen painanut päähäni jo ajat sitten, alkusyksystä. Viimeiden dead-line ja kypsyysnäyte. Opinnäytetyö on kansituksessa, kohta opiskelukaveri hakee sen pois. Väsymystä, koulua ja töitä täynnä ollut syksy alkaa olla muisto vain. Ulkona on talvi, sekin tuli ihmeellisesti ja yllättäen. Mutta pidän siitä, että ympäristö on muuttunut. Voin jättää syksyn hyvillä mielin taa.

Yötöitä

2010-07-22T04:18:00.000-07:00

Öisiä kuvia työpaikalta. Juhannuksena oli kamera mukana, tuli sitten kuvattua kuutamoa ja muuta kun oli aikaa.

Viime yönä katselin Kikin lähettipalvelu -elokuvan. Ihastuin siihen ja neuloin samalla synttärilahjaa pikkuveljelle. Sitä edellisessä yövuorossa neuloin harjoituskappaletta tuosta synttärilahjasta, luin Myrskyluodon Maijaa ja lakkasin varpaan kynsiä. Toimistossa pörräsi joku kamala iso ötökkä, mutta kynsienlakkausoperaation jälkeen se löytyi kuolleena toimiston lattialta. Myös ilmastoimattomuudesta on hyötynsä.

Yksi asiakas haluaisi hyppiä öisin hyppynarua. Tulisi kuulemma paremmin uni. Minä olen varmaan tylsä kun en anna. Tylsä on saanut tottua olemaan. Mutta joskus olen tietysti myös super-ihana, kuten sillon, kun annan uuden huulirasvan pesukoneessa pestyn tilalle.

Tykkään yötöistä, nyt kun en enää yritäkään saada itseäni kirjoittamaan niiden aikana opinnäytetyötä. Keväällä sain itseni uskomaan, että se valmistuu yövuoroissa, tuosta noin vaan hups ja hei. Mutta ei. Aiheuttanut vaan turhaa stressiä öille, kun miettii, että sen pitäisi edetä, muttei koskaan etene kumminkaan. Eilen istuin koko kauniin helteisen päivän kotona tietokoneen ääressä ja näpyttelin menemään. Edistyi. Joku toinen päivä jatkuu sitten taas.

Ei mitään järkeviä ajatuksia tässä, niin. Mutta tällaista se on yövuorojen jälkeen.

"Tietyssä seurassa sitä vaan taantuu"

2010-07-03T00:01:00.000-07:00

Olin kolme, kun isä ja ukki rakensivat meidän perheelle talon ja me muutimme metsään. Naapurissa asui vuoden vanhempi Sydänystävä, joka tuli veljensä kanssa pyytämään leikkimään. Siitä asti on leikitty yhdessä. Vähän (mutta vain vähän) vanhempana menin J:lle hoitoon. J:n luokse piti mennä koululle, siitä kääntyä kaupalle ja sitten vähän ennen kauppaa mennä iso mäki alas. J:n luona oli kissa ja myöhemmin myös monta koiraa. V puolestaan oli Sydänystävän luona hoidossa ja J:n serkku. Samat lastenkutsut tuli siis aina kierrettyä. Ja näistä kolmesta tuli minun kasineloseni. Ystävät, jotka eivät ole kadonneet minnekään, vaikka minä olen välillä kadonnut Brasiliaan, pääkaupunkiseudulle tai Japaniin. Ystävät, joihin voi aina luottaa, ja joiden kanssa tauot tapaamisissa eivät haittaa, koska aina voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Olin kuusi, kun minun kasineloseni menivät kouluun. Minunkin oli pakko opetella lukemaan (tosin tähän vaikutti myös se, että äiti ei suostunut jostain kumman syystä lukemaan minulle Kauniiden ja Rohkeiden tekstityksiä) ja hyppimään hyppynarua. Lukemaan oppiminen tuntui käyvän helpommin, hyppynarulla hyppiminen tuotti enemmän tuskaa (eli jalkakipua moneksi illaksi).

Keskiviikkona vietin pitkästä aikaa tyttöjeniltaa minun kasinelosteni kanssa. Saunoimme, nauroimme ja söimme valtavasti. Hihitimme. Hetkittäin jutun taso oli aivan sama kuin kymmenen vuotta sitten. Tai viisitoista. Tytöt yrittivät kieltää minua puhumasta miehen kanssa. "Meillä on nyt tyttöjenilta!" Minä nauroin niille muistavani, kuinka 11 vuotta sitten ne kielsivät minua tekstailemasta tulevan Ensimmäisen Poikaystäväni kanssa. Sekin oli semmoinen kaunis kesäinen ilta, tyttöjen ilta. Silloin minä vaihdoin pojan nimen kännykässäni naispuoleisen mailikaverin nimen kanssa ja tekstailu jatkui. Tytöt nauroivat että olivatpas julmia ja kysyivät, oliko se se sama, jolle ne laittoivat viestiä, että "sinä soita Tiinalle illalla, sillä ilta on rakkauden aikaa"... Ei, se oli toinen poika. Ja toinen kesä... Silloin pojat vaihtuivat, mutta tytöt pysyivät.

Kymmenen vuotta sitten puhuttiin vähän vähemmän lapsista, asuntolainoista ja häistä. Mutta muutoin kaikki oli keskiviikkona ihan niin kuin ennenkin.

Istumisesta

2010-06-27T14:25:00.000-07:00

Minä tykkään istua portailla ja kivellä, lattialla ja työpöydän päällä. Monet eivät ymmärrä. Tuovat tuolin, sanovat, että ei sentään lattialla tarvitse istua. Hyvää tarkoittavat, minä ymmärrän kyllä sen.

Eilen minä istuin junaan, pääsin sitten kuitenkin hetkeksi pois kaupungista, katselemasta suomenlippuja keskellä kerrostaloviidakkoja, katselemaan suomenlippuja metsien ja peltojen keskelle.

Eilen illalla minä istuin yksin saunassa, jossa tuoksui vähän tuoreelle koivulle. Mietin, että NYT on juhannus. Juhannukselle tuntui myös, kun istui miehen mummin ja vaarin mökin rappusilla ja katseli juhannuslimoja siinä rappusten molemmin puolin.

Aamulla minä istuin aurinkotuolissa. Luin kirjaa ja katselin hernepenkkejä ja mietin, ehdinkö tänä kesänä ollenkaan mihinkään syömään herneitä suoraan hernemaasta. Ei ne maistu samalta toriltakaan ostettuina. Sinä istuskellessani paloin niin, että kaulan alle jäi valkoinen ristinmuotoinen jälki, muuten on punaista.

Illalla minä istuin töissä ja huomasin, että keittiön ikkunasta näkyy kirkontorni ja risti. Mietin, millaista olisi olla töissä siinä rakennuksessa, tehdä niitä toisia töitä, joihin myös pätevyyden (toivottavasti) puolen vuoden päästä saan. Että kumpihan se lopulta on se minun juttu, nämä nykyiset työt vai ne toiset. Tai taitaisivat olla molemmat, mutta samaan aikaan ei voi kaikkea tehdä. No, on minun äitinkin ollut muun muassa opettajana, perämiehenä, lehden oikolukijana, työvoimaneuvojana ja puutarhurina. Enköhän minäkin kerkeä yhtä sun toista, eikä vielä tarvitse tietää, mitä kahdenkymmenen vuoden kuluttua haluaa tehdä.

Hajatelmia.

2010-06-25T12:02:00.000-07:00

Kuvat ovat viime juhannukselta, kaikki ystävien ottamia. Tänä juhannuksena minä teen töitä ja katson jalkapalloa. Tai ainakin istun sohvalla seurana, puuhailen ehkä omiani. Japanin ja Brasilian pelit katson, samalla jännityksellä melkeimpä kuin Suomen pelatessa jääkiekkoa.

Ensimmäinen juhannukseni Suomessa niin, että olen oikeasti kaupungissa [sitä ei mielestäni lausuta kaupungissa oloksi jos on keskellä peltoja ja metsiä, vaikka paikkakunta johonkin kaupunkiin kuuluisikin]. Ja ensimmäinen juhannukseni töissä. Ei se niin kovasti haittaa. Kaksi päivää olen grillaillut. Tänään pessyt ison kasan uusia perunoita tiskiharjalla ja saanut kehuja perunoistani. Minäkin osaan siis jotakin.

***

Viikkaan pyykkiä ja kuuntelen Johanna Kurkelaa. Kesken viikkauksen huomaan tanssahtelevani yksikseni olohuoneen lattialla. Mekosta jää hienot varjot vihreälle matolle, auringonpaisteiseen paikkaan.

***

Minä tarvitsen vasaraa vispipuuron tekoon. Hieno sokeri on loppu. Pitää murskata palasokerit vasaralla. Vai sulaisivatkohan ne ilmankin hakkaamista? En uskalla kokeilla.

***

Minä puhun töissä yhden nuoren naisenalun kanssa siitä, kuinka tärkeää on, että hyväksytään toinen sellaisena kuin se on. Tai onhan niitä asioita, joita ei tarvitsekaan hyväksyä. Toisen ihmisen hyväksikäyttö ja sellaiset. Mutta se, että löytyy ihminen, joka tykkää sinusta juuri sellaisena kuin olet - se on suurta.

***

"Ethän sä Tiina vielä lähde?" kysyy yksi asiakas. Se sama sanoi muutama kuukausi sitten, ettei se oikein pidä minusta ihmisenä. Ehkä se on oppinut ihan hitusen sittenkin pitämään. Minun neljä kuukauttani sijaisena alkaa olla lopuillaan, mutta palaan vielä takaisin kesätyöntekijänä puoleksitoista kuukaudeksi.

***

Tämä on hyvä kesä.

Tässä taas

2010-06-02T22:54:00.000-07:00

Olen tässä taas. Istun sohvalla, kohta pitää mennä töihin apteekin kautta, mutta vielä hetki on aikaa.

Aikaa. Ihmeellistä. Kevät on tuntunut kiireiseltä, siltä, ettei ole ollut aikaa pysähtyä. Viimeinen rutistus sisälsi kaksi ja puoli viikkoa sekä koulua että töitä. Parhaimpana viikkona kuusi päivää töitä ja viisi päivää koulua. Viime viikonloppu oli kokonaan V A P A A. Näin perhettä ja ystäviä, pelailin mölkkyä, korttia ja lautapelejä, herkuttelin kuten tuolla ja noiden kanssa aina ja viikonlopun jälkeen tunsin taas jaksavani. Maanantaikin oli melkein vapaa, menin vasta yöksi töihin ja ehdin sitä ennen kiertää ystävän kanssa kirjakauppoja, istua kauppatorilla lounaalla ja parantaa maailmaa.

Tiistaina nukuin yövuoron päätteeksi viiden tunnin päiväunet, tein hyvää ruokaa [siitä toiste lisää!] ja lähdin illaksi pyöräilemään Helsinkiin. Helsingin seudun liikenteen alueella saa nykyään viedä pyöränsä ilmaiseksi junassa ruuhka-aikojen ulkopuolella. Päätettiin hyödyntää tämä, matkattiin pyörinemme Helsinkiin illaksi ja ajeltiin pitkin rantoja. Välillä istuttiin kallioille ihastelemaan merta. Mies halusi viedä minut meren rantaan, koska tietää, kuinka siitä tykkään. Minä en itse ollut taas tajunnutkaan, kuinka sitä kaipasinkaan, siellä vasta kallioilla sen taas ymmärsin.

Aaltojen ääni niiden lyödessä kallioihin. Meren tuoksu. Lokitkin. Niin osa minua.

Kyllä kaikki menee niin kuin pitääkin.

2010-04-23T11:13:00.000-07:00

Haastattelu opinnäytetyötä varten. Junat kulkevat ihanaan pikkukylään huonosti. Tai kyllä minä sinne pääsisin hyvin, mutta poispäin huonosti. Taidan mennä autolla, sanon miehelle, koska muuten joutuisin varmaan haastattelun jälkeen odottamaan niin kauan aikaa paluujunaa.

Minä menen autolla ja löydän ihmeekseni helposti perille. Haastateltava on aivan huippu. Meillä menee monta tuntia, syödään yhdessä lounasta. En olisi ehtinyt siihen paluujunaan, jota luulin joutuvani odottelemaan pari tuntia. Ollaan yhtä innostuineita opinnäytetyöni aiheesta ja tongitaan kaiken maailman mappeja. Puhutaan muustakin, koen tulevani hoidetuksi. Haastateltava kyselee asioistani, minä kerron, sanon paljon kyllä miettineeni kaikenlaista. Toinen toteaa, että neuvojia on varmaan riittänyt, mutta tärkeintä on tehdä niin kuin itse kokee oikeaksi. Ja minä olen onnellinen siitä, ettei toisesta tullut yhtä neuvojaa lisää.

Paluumatkalla käännyn väärästä risteyksestä. Päätän sitten poiketa ostoksille, lempparivaatekauppaan, kun kerran olen niillä nurkilla kerrankin. Löydän kevättakin, josta saan 99 euroa alennusta. Tulee tienattua bensarahat siis moninkertaisesti.

Kotiparkkipaikalta soitan töihin ja kysyn voinko tulla tuntia myöhemmin töihin, ottaa ylitöitä pois. Saan luvan. Kotona olen päiväunilla, kun äiti soittaa. Sukulaismies, jonka luokse tehtiin yllätysvierailu taannoin, on nukkunut pois. Tulee suru sukulaismiehen perheen puolesta. Soitan miehelle, että poikkeaisi luonani töistä kotiin ajellessaan. Pääsee töistä vasta siihen aikaan, kun minun oikeasti pitäisi mennä töihin, mutta onneksi olen jo ennakkoon saanut luvan mennä tuntia myöhemmin. Mies tulee käymään ja minä saan kertoa surulliset uutiset, käydä asiaa läpi. Ja vaikka surettaakin, olen kiitollinen siitä, että tuli tehtyä se yllätysvierailu ja nähtyä vielä kerran.

Kuinka monta pientä asiaa yhden päivän aikana puhumassa minulle sen puolesta, että meillä on Jumala, joka johdattaa pienissä ja suurissa asioissa.

Kalenteri-angstia

2010-03-31T13:15:00.000-07:00

Minä sovin ystävän kanssa tapaamisen. Kahden viikon päähän. Sovitaan jo, mitä silloin syödään, missä ja mihin aikaan. Kirjoitan sen kalenteriin, ympyröin kellonajan, niin kuin töissäkin kalenterin kanssa tehdään.

Minä teen vuorotöitä. Nautin aamupäivistä kotona, silloin kun on ilta- tai yövuoro. Tykkään juoda aamukahvia tunnin verran, viis siitä, vaikka kahvi siinä ajassa ehtiikin jo kovin viiletä. Minä siivoan nykyään mieluiten aamupäivällä, unirytmini on muuttunut. Tykkään vuorotöistä muuten, mutta en siitä, että olen niin riippuvainen kalenterista.

Joskus on hauska viettää vähän suunnittelemattomampi päivä. Kuten eilen. Istuttiin vaan autoon ja ajettiin yli sadan kilometrin päähän. Kaupunkiin, jonne toinen meistä uskoi suunnilleen osaavansa, vaikkei siellä koskaan olekaan käynyt. Siellä asui minun sukulaisia ja ajattelin, että ehkä voitaisiin mennä vaan ja soittaa jonkun niistä ovikelloa. Bongattiin kadulta tätini, pysähdyttiin ja juostiin sen perään. Täti yllättyi iloisesti. Ei ollut miestä vielä koskaan nähnyt, mutta tiesi hänen kuitenkin äskettäin valmistuneen ja heti onnitteli. Kutsui kylään ja sinne mentiin. Istuttiin pirttipöydän ympärillä ja rupateltiin. Kahvittelun jälkeen ajettiin toiseen kaupunkiin syömään. Serkku soitti perään, oli kuullut, että ollaan ajelemassa. Hänkin pyysi kylään. Ajettiin kotimatkalla hänen kauttaan ja istuttiin sielläkin tovi rupattelemassa. Oltiin pidempään kuin oltiin aiottu, mutta kun seura oli hyvää.

Voi kun useammin voisi kyläillä suunnittelematta, itsestään ennalta ilmoittelematta. Noiden sukulaisihanuuksien kanssa se vielä onnistuu. Ja yksi ystäväkin olisi huolinut kylään, jos oltaisiin ehditty. Ensi kerralla sitten.

25.3.

2010-03-25T01:11:00.000-07:00

Vuosi sitten minä kävelin tekemään kolmatta harjoittelupäivääni silloiseen harkkapaikkaan läpi omakotitaloalueen, enkä tiennyt, että tapaisin ihmisen, joka ei jäisikään vain "harkapaikan kivaksi äitiyslomasijaiseksi".

Ihan rehellisesti sanottunu minä en edes muista juurikaan mitään siitä päivästä vuosi sitten. Pikkuisen muistan, sen, että juteltiin keikkalaisista. Niistä kahdesta, joiden kanssa minä olin tehnyt edellisillan ja siitä yhdestä, joka oli tulossa seuraavana iltana töihin. Sinä et ollut tavannut niistä ketään, mutta sinusta kuulosti hyvältä se, että yksi oli tarjonnut hyvää yrttiteetä ja seikkaillut Etelä-Amerikassa. Sanoit, ettei se voi olla huono tyyppi. Eikä se ollutkaan. Mutta et ollut sinäkään.

Minä kirjoitin ystävälle Saksaan harkkapaikan kivasta äitiyslomasijaisesta, joka niin hyvin otti minut huomioon. Kerroin, kuinka yhden kerran olit jäänyt puoleksi tunniksi toimistoon juttelemaan työajan loppumisen jälkeen ja liittänyt kaveriksi facebookissa. Minä vilkuilin aina silloin tällöin kelloa selkäsi takana ja mietin, että eikö se koskaan meinaa lähteä, istua nyt palkatta töissä!

Kun sinä istuit kerran kyydissä ja minä ajoin meitä kirjakauppaan hoitamaan asioita vanhalla ambulanssilla, sammui auto kolme kertaa kilometrin matkalla. En tykännyt sen auton kytkimestä, mutta taisin minä olla vähän jännittynytkin. Vaihdettiin kuskia ja matkalla juteltiin asunnoista. Sinä sanoit, että et haluaisi ostaa mitään juuri rempattua asuntoa koskaan, koska haluaisit rempata itse. Ja minä harmittelin myöhemmin, kun en ollut osannut siihen sanoa, että semmoista minä arvostan.

Äitienpäivää edeltävänä yönä minä keräsin valkovuokkoja ystävän kanssa autonlamppujen valossa ja kerroin, miten ristiriitaisia tunteita herättää viikon päästä loppuva harjoittelu. Minä olin ollut kevään aivan ihastunu ja sekaisin. Pessyt laulaen ikkunoita ja nauttinut kevään jokaisesta minuutista. Minä en olisi halunnut, että harkka loppuu, koska en tiennyt, nähdäänkö me enää koskaan. Ja toisaalta odotin, että se loppuu, koska halusin tietää, toisiko se sittenkin jotain uutta tullessaan, koska olin arvannut ihan oikein, että olit sen verta fiksu mies, että harjoittelun ajan pysyit vain työkaverina.

Neljä päivää harjoittelun loppumisen jälkeen minä matkustin sinun luokse junalla istuttamaan nurmikkoa. Minä olin soittanut äidille paniikkipuhelun ja kysynyt, miten nurmikko istutetaan, koska enhän minä semmoista osannut, vaikka sinä niin jostain syystä luulitkin. Se nurmikko tuli istutettua pienessä tihkusateessa. Myöhemmin kesän mittaan sillä nurmikolla syötiin pizzaa ja heitettiin tikkaa ja minä mietin, että hyvät oli äidin nurmikonistutusohjeet.

Tänään minä menen sinne entiseen harkkapaikkaan sijaisena. Minä istun työntekijäkokouksessa, etkä sinä ole siellä enää. Onneksi et, koska jos olisit, en minä voisi olla. Ja minä tykkään olla siellä töissä, ei se harkassa viihtyminen johtunut siis pelkästään sinusta.

Oivalluksia yövuorossa

2010-03-12T11:42:00.000-08:00

Keskiviikon vaihtuessa torstaiksi minä tuli ulos työpaikan työntekijöiden vessasta ja tajusin jättäneeni avaimeni sinne vessaan. Lukkojen taakse.

Avaimilla pääsee toimistoihin, joissa sijaitsivat muun muassa tietokone, kaikki yövuoroon varaamani tekeminen ja lista siitä, mihin aikaan pitäisi asiakkaita aamulla herätellä.

Siinä sitä sitten oltiin ja ihmeteltiin, että mitäs tekisi seuraavat kahdeksan tuntia ennen seuraavan työntekijän saapumista.

Soitin toiselle osastolle ja sain ihanaa vertaistukea, kun siellä oli yövuorossa työntekijä, joka oli itsekin joskus jättänyt avaimensa lukittujen ovien taakse yöksi. Nauroin puhelimessa hänen kanssaan pariinkin otteeseen, ja totesin sitten, että eiköhän tästä selvitä.

Katsoin telkkarin digiboxilta muun muassa joulukuisen Emmerdale-jakson, kuka lie sinne sellaisenkin halunnut säästää.

Nolotti ja harmitti se tilanne, mutta siinä torkkupeittoihin kääriytyneenä ymmärsin yllättäen kumminkin olla kiitollinen monesta asiasta.

Siitä, että ruokaa kyllä riittää.
Siitä, että minulla on lämmin. Katto pään päällä, lämpimät huovatkin vielä ympärillä.
Läheisitä ihmisistä, joita hömppäohjelmia katsellessani ajattelin.
Ja työpaikasta myös.

Ihan hyvä yö siis, onneksi ei sattunut mitään yllättävää, minkä takia olisi niitä avaimia välttämättä tarvittu.

Eilen aamulla

2010-03-01T23:53:00.001-08:00

Yöllä ei saa nukuttua. Päässä pyörivät kysymykset.

Pärjäänkö?

Osaanko?

Mokaanko?

Aamulla keitän totuttuun tapaan kahvia. Unohdan, ettei maitoa ole, olisi pitänyt keittää teetä. Juon kahvin mustana.

Lähden ulos viime kesänä itse tehdyn kassin kanssa. Siinä heiluu iloisesti illalla siihen kiinnittämäni suojelusenkeli-heijastin. Joululahja mieheltä. Muistuttamassa, että minulla on Jumala ja hänet.

Kahlaan loskassa ja hymyilen, koska loska kertoo kevään tulosta ja kevättä minä kaipaan.

Bussin kyljessä hymyilee viime kesäinen työkaveri. Siinä mainostetaan minun kouluani ja minä mietin, että ehkä niillä saaduin eväin pärjään seuraavat neljä kuukauttakin.

Aamulla minä vielä luulen, että seuraavana yönä saisi jo nukuttua, mutta ehkä koko ensimmäinen viikko meneekin näin, uutta jännittäessä. Vaikka työpaikka on vanha tuttu harjoittelupaikka ja vaikka työkaverit ovat tuttuja niin silti maha ja unettomat yöt kertovat, että tätä vähän jännittää.

Savossa

2010-02-28T09:39:00.000-08:00

"Eikös muuta löytynyt?" kysyy kaupan kassa, kun perjantai-iltana ostetaan vain purkki mehukeittoa. "Ei, kun ei me keksitty mitä syödään huomenna. Me tullaan sitten huomenna uudestaan."

"Huoltoyhtiöstä päivää!" sanoo huoltomies, kun saapuu lauantaiaamuna kello kymmeneltä katsomaan rikkimennyttä hanaa. "Kävin jo eilen, mutta ette olleet kotona!" "Onko teillä lauantaisinkin työpäivä?" me ihmetellään. "Joo kahdeksan tunnin päivä tänään, huomenna neljän". Vaihtaa hanaan tiivisteet ja puhuu jatkuvasti. Minä juon kahvia ja syön aamupalaa. Pöydällä palaa kynttilät ja mietin, ihmetteleeköhän se. Huoltomies kertoo tiputtaa altaaseen kipon, kertoo blondi-vitsin ja kääntyy sitten varmistamaan, että ei kai kuulijajoukossa ollut blondeja. "Takuu on sitten voimassa niin kauan kuin kiinni saa!" sanoo, ja menee. Me jäädään miettimään, että olipa mukava huoltomies.

"No nyt tiesitte, mitä ostaa" sanoo kaupantäti launtai-iltapäivällä, kun käydään uudestaan kaupassa ja ostetaan päivällistarvikkeita. Sitten se kysyy, paljonko ulkona on pakkasta ja kertoo, että niiden kaupan katolta tullaan pudottamaan lumia ensi viikolla, vaikka se on itse sitä mieltä, että olisi voinut vähän aiemminkin tulla. Ilmoitustaululla nähdään käsinkirjoitettu lappu "pudotetaan katolta lumia" - toivottavasti ei tipu pudottelija minkään talon katolta. Meitä ennen jonossa oleva pappa kysyy, että mikähän päivä se tänään on, ja kaupantäti kertoo, että lauantai. "Vai on se huomenna pyhä", ihmettelee pappa, ja minä mietin, että sen on varmasti paljon parempi asua maalla pienellä paikkakunnalla, kuin anonyymina pappana jossain kaupungin vilinässä.

"Ootteko jo olleet saunassa - tahtoisitteko vaihtaa vuoroja kun meillä on monta lasta ja kaverikin kylässä ja voitais olla pidempään jos sopisi...?" sanoo naapurissa asuva nainen, kun launtai-iltana soittaa ovikelloa [ja me ihmetellään, että miten jo toisen kerran samana päivänä soi ovikello, kun ei me edes tunneta ketään!].

***

Aiemmin olin vieraillut Savossa vain ystävän kanssa. Todennut jo silloin savolaiset ystävällisiksi. Tällä kertaa matkaseurueeseen ei kuulunut yhtään paikkakuntalaista, mutta tuli juteltua varmaan useamman tuntemattoman kanssa, kun pääkaupunkiseudulla aikoihin. Ei ihme, että ystävä viihtyy siellä niin. Mukavia ihmisiä nuo savolaiset [tosin heidän sanomisiaan en varmasti tähän aivan oikein osannut kirjoittaa, kun en osaa savoa puhua].

Lumisia lomapäiviä

2010-02-23T12:11:00.000-08:00

Entinen koirakämppikseni vieraili taas muutaman päivän verran. En ole koskaan kuullut sen haukkuvan yhtä paljon kuin miehen tultua kylään perjantaina. Haukkui pitkään ja murisi vihaisesti, mutta tuli niistä lopulta kavereita. Seuraavana päivänä menivät jo lumisia metsäpolkuja niin lujaa, etten meinannut perässä pysyä. Minä katsoin olympialaisia, tein kouluhommia ja roudasin koiran omakseen ottamaa tyynyä usein sinne huoneeseen, missä itsekin olin.

Nyt on oikeasti etäviikko, mutta tuntuu ihan lomalta, kun on viimein ollut aikaa tavata monia ystäviä, tallustella metsässä ja nauttia päivänvalosta. Opiskelujuttujakin on ehtinyt tehdä, ei paljoa, mutta tarpeeksi tälle hetkelle. Lunta sataa koko ajan lisää ja välillä se turhauttaa, mutta tänään matkalla jumpasta kotiin pysähdyin aina aika-ajoin ihailemaan maisemia, ja mietin, kuinka on kaunista. Pitäisi pysähtyä useammin.

Ylihuomenna pakataan auto ja lähdetään Savoon. Neljäksi päiväksi pois täältä, ennen töiden alkua. Maanantaina alkavat työt. Ensimmäistä kertaa neljä kuukautta putkeen töitä viisi päivää viikossa. Jännitän ja odotan. Ensimmäistä työvuorolistaani katselin varmaan tunnin verran. Mies nauroi vaan ja sanoi, että olen hassu. Tykkää kumminkin tämmöisenä.

olla kaltainen lasten...

2010-02-16T12:27:00.000-08:00

Tänään koulun pihassa
Kaksi tyttöä leikkii
Lasisessa kokispullossa kimppu risuja
Kokispullo lumesta tehdyn pöydän päällä
Lumiset penkit pöydän ympärillä

"Ja sit se sanois..."

***

Ja sitten tämä sanoisi, että tämäkin tahtoisi olla taas lapsi. Se, joka mummun ja ukin pihassa laittoi käpyjä kivenkoloon varastoon ja oli onnellinen orava. Ja sitten tämä sanoisi vielä, että tämä olisi se lapsi paljon mieluumin kuin se Tiina, jonka pitää tiskata (taas!) sekä lukea kuusisataa sivua lakitekstiä tenttiin ja muutama sata sivua muuta päälle...

Ja sitten se muistuttaisi tätä, että onhan tämmöinen isokin kiva välillä olla. Että saa ne isotkin kuvitella. Kuvitella, että olisi valmistunut jo, että olisi töitä ja että voisi muuttaa johonkin sellaiseen kivaan asuntoon, joiden kuvia tuli katseltua koko aamupäivä, vaikka piti lukea sitä lakitekstiä.

Ja sitten se vielä sanoisi senkin, että eikö vaan ollut kiva eilenkin laittaa ystävän tulevan kodin seiniin tapettia. Olla juuri sopivan kokoinen ja ikäinen - ei tarvinnut ressata siitä tapetinlaitosta vielä liikaa, mutta voi jo sellaistakin tehdä ja tykätä ja nauraa.

Ja sitten tää sanois, että niin, onhan se ihan kivaa taas olla minä ja tässä.

Tänään junassa

2010-02-05T11:43:00.000-08:00

Kouluun vasta kymmeneksi. Aamulla saa siis nukkua puolitoista tuntia normaalia pidempään. On jo valoisaa, kun lähtee liikkeelle, ei tunnu siltiä, että keskellä yötä pitäisi kouluun mennä. Juna on ajoissa, pitkästä aikaa. Ja tyhjempi kuin yksikään juna aikoihin.

Istun kaikessa rauhassa ja nautin aamusta. Olen piiloutunut Metro-lehteni taaske ja luen juuri neule-tempauksesta Narinkkatorilla, kun kuulen lehteni taakse kysymyksen: "Anteeksi, mutta pakko kysyä, oletko sä ollut joskus Japanissa?" Kurkkaan lehteni takaa kysyjää ja ehdin jo miettiä, että lukeeko se otsassani, vai mistä on tuntematon sen [oikein] päätellyt.

Kertoo nähneensä kuviani kaverillaan, jonka luota on juuri tulossa. Kaveri oli minun kanssa samaan aikaan ulkomailla, toisessa maassa vaan. Ja nyt opiskellaan samassa paikkaa, vielä puoli vuotta. Tyttö alkaa näyttää tutulta, minäkin keksin hänelle nimen. Kas kun Facebookissa sitä törmäilee tuntemattomien kuviin ja "meidän piirit" ovat pienet. Rupatellaan loppumatka, kunnes minun pitää hypätä junasta.

Hymyilyttää yllättävä tapaaminen ja unohdan olla varovainen - liukastun junasta ulos astuessani. Toinen polvi osuu maahan ja ihan pienen hetken ehtii ärsyttää, kunnes edellä oleva aasialaistaustainen ihminen hymähtää, pitelee kiinni omasta polvestaan ja huomaan siinäkin märän läntin - en ole ainut aamun liukastuja. Mietin, että mahtaa aasialaista lohduttaa, kun nämä suomalaiset itsekin liukastelevat ja hymyilen lisää.

Ei hullumpi junamatka.

Lähes kotiviikonloppu.

2010-01-31T12:53:00.000-08:00

Pitkästä aikaa oli melkoisen suunnittelematon viikonloppu. Vain lauantai-illalle oli suunniteltuna ulos syömäänmeno ja sunnuntai-illalle jumppa [kynttilänvalossa BodyBalancea viikonlopun päätteeksi - oi onnea].

Perjantai meni siivouksen jälkeen telkkaria katsellessa. Launtai alkoi samoissa merkeissä. Katsoin Holiday-leffaa ja poltin kynttilöitä, nautin hyvästä olosta. Illalla mentiin syömään. Mutta usein juuri ne suunnitellut asiat, joita odottaa, menevätkin sitten toisin kuin on ajatellut, ja se on minulle usein vaikeaa.

Illalla minä kirjoitin päiväkirjaa, kirjeen, jota en koskaan antanut ja itkin hiljaa. Keitin teetä itselleni, luin Raamattua ja Hetkistä ja huokailin hiljaa ylhäältä apua. Mietin paljon menneitä, sitä, miten ne vaikuttavat tähän hetkeen. Tajusin omia virheitäni menneessä. Ja toivon niin, etten toista niitä nyt. Vaan että kun olen ne silloin vaikeat asiat tajunnut, voisin tehdä niille jotain, yrittää enemmän. Ennen olen kantanut menneestä vain lähinnä kaunaa toisia kohtaan, miettinyt, miten heidän tekemisensä ovat vaikuttaneet minuun. Nyt tajuan, että on minussakin ollut vikaa.

Sunnuntaina ajattelin jo heti aamulla lähteä messuun. Mutta en vain jaksanut. Jatkoin vain itkemistä. Katselin TV7:n lastenohjelmia. Se oli parasta siihen hetkeen. Tein oppituntia ensi viikolle - se sai ajatukset muualle, prosessoituihin ajatuksiin. Eräs opettajamme sanoi taannoin luennolla, että kun hänen pitäisi tehdä jotakin, missä hän on huono, alkaa hän tehdä jotain sellaista, missä hän tietää olevansa hyvä - vaikkapa pestä vessaa. Minusta tuntuu, että näiden tällä hetkellä prosessoitavana menneisyyden asioiden keskellä oli hyvä palata sellaisiin menneisyyden juttuihin, jotka on saanut käydä läpi, joista on saanut ottaa opikseen ja jotka eivät enää siksi vaivaa.

Iltapäivällä kaivoin pikkuveljeltä lainassa olevan auton mielettömän lumimäärän alta ja epäekologisesti ajoin kaupunkiin, jossa järjestettiin Taizé-messu. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsinkin. Rukousta, hiljaisuutta... En halunnut messun jälkeen mennä kotiin vaan valitsin mieluumin jalkapallon katselun. Ennen ottelua minulle kerrottiin, että pitää sitten kannattaa punapaitaisia, kertonee jotain jalkapallotietämykseni tasosta. Paikalla oli onneksi myös miehen kaksoisveljen tyttöystävä, joka tietää ihan yhtä vähän jalkapallosta. Me pakenimme jo ennen ottelun loppua, heitin toisen tytön kotiin matkalla jumppaan. Jumpassa oli kynttilänvaloa, rauhallista ja hyvä olla. Rauha loppui kotipihaan, kun mistään ei meinannut löytyä parkkipaikkaa ja nyt saan koko ensi yön miettiä, onko auto sakkopaikalla. Olisi pitänyt mennä ekologisesti junalla!

Osa ryhmää

2010-01-24T23:41:00.000-08:00

Minä tunnen olevani osa sitä neljänkymmenen ihmisen hälisevää "opiskelijajoukkoa", kun voin jo nauraa vitseille [tajuan ne siis] ja kun uskallan avata suuni milloin vain ja kiistellä mielipiteistä. Minä olen osa sitä ryhmää, sillä minulle soitetaan tai lähetetään viestiä, kun on on kysymyksiä opiskeluihin tai opettajiin liittyen. Se on ollut roolini monessa muussakin ryhmässä ja kun siihen on tottunut, tuntee itsensä täysin turhaksi, kun kukaan ei tee niin [niin kuin alussa, tietenkin].

Toiseen ryhmään, erääseen sukuun, sopeutumista olen harjoitellut myös. Eilen istuin juhlimassa yhden suvun jäsenen pyöreitä vuosia. Meillä oli monta yhteistä tuttua, kun hänen mennyt ja minun tuleva ammattini ovat samalta alalta. Katsottiin myös vanhoja valokuvia, ja minä tiedän, ettei kaikkia kiinnostanut, mutta minua kiinnosti hurjasti. Minä pidän historiasta ja tuon suvun historiassa on vielä niin paljon kaikkea, mitä en vielä tiedä. Eniten minä pidin päivänsankarin mukavasta vaimosta ja pienestä pojanpojasta. Heidän ja pojanpojan äidin kanssa keskusteltiin Autot-elokuvasta, Puuha Petestä ja legoista. Pojanpoika jakoi vieraille kalaverkkoja ja pyysi pyydystämään kaloja, kuten itsensä. Minä pyydystin kaksi kertaa, sain luvan syödäkin [mutta vain leikisti!] ja hymyilin, koska oli ihan hyvä olla.

Piipahdus länsirannikolle

2010-01-23T14:52:00.000-08:00

Aamupäivällä junailin itseni länsirannikolle. Pidän kaukojunista ja tällä kertaa lähijunakin oli uusi ja hiljainen ja matkanteko kokonaisuudessaan hyvin mukavaa. Teemamatkani teemana oli menomatkalla opinnäytetyöt. Oikoluin ensin miehen opinnäytetyön loppuun, sain pari opinnäytetyöaiheista tekstiviestiä ja hetkisen jatkoin keskittyä omaan opinnäytetyöhöni liittyvään englanninkieliseen kirjaan. Ikkunan takana vilistivät ohi kauniit, lumiset ja aurinkoiset maisemat.

Länsirannikolla juhlittiin kihlajaisia. Pariskunta tuli elämääni vähän salakavalasti, sydänystävän ja tämän miehen kautta. Istuttiin samoissa juhlissa ja illanistujaisissa pitkään ja nyt yhtäkkiä huomaan, että tulevasta rouvasta on tullut ihminen, jonka tapaamista odottaa ja jota näkee mielellään kaksinkin, jos toinen sattuu eksymään pääkaupunkiseudulle koulutukseen. Kihlajaisissa syötiin hyvin, naurettiin ja leikittiin Tuttu Juttua, sillä niin meidän kihlajaisissa on tapana tehdä [niitä on ollut ystäväpiirissämme vasta kahdet, joten kun nyt toisissa toimittiin samoin kuin ensimmäisissä, on syntynyt perinne]. Pariskunta ei muistanut ensimmäistä riitaansa, mutta se on ehkä vain hyvä asia.

Illalla matkustin astetta vanhemmilla junilla kotiin. Oli ihanaa, että juhliminen aloitettiin kerrankin niin ajoissa päivällä, että vielä saman päivän aikana ehti kotiinkin, vaikkei koti aivan lähellä sijaitsekaan. Paluumatkan junalukeminen oli astetta kevyempää ja junavaunu lähes tyhjillään.

Yli vuosi.

2010-01-15T04:56:00.000-08:00

Reilu vuosi sitten minä aloitin tämän blogin ja mietin, että ehkä kaikki taas järjestyy. Ja järjestyi. Kliseisesti ehkä paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

Uudesta koulusta iloitsin. Menin sinne aluksi puoleksi vuodeksi, mutta lopulta päätin suorittaa kaikki opintoni siellä loppuun. Se on erilainen kuin vanha koulu ja eri ihmiset ovat eri mieltä vaihtoni järkevyydestä. Minä olen saanut oppia, että molemmissa paikoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. En harmittele opintopolkuni etenemistä ollenkaan, vaan pidän rikkautena sitä, että olen saanut opiskella erilaisissa paikoissa ja siinä välissä oppia vielä hurjan paljon kahdella "välivuodellani". Vielä elokuussa jännitti vähän palata kouluun, kun ei ollut ketään opiskelukavereista nähnyt koko kesänä. Mutta tällä viikolla, joululoman jälkeen kouluun palatessani, huomasin, ettei jännitä enää ollenkaan. Tuntui ihan luonnolliselta ja omalta palata sinne neljänkymmenen muun mölisevät joukkoon. Ensimmäisenä koulupäivänä pidettiin nimenhuuto ja me nauroimme paljon.

Välillä oli paljon stressiä ja murheita. Mutta opiskelutehtävistä selvittiin kaikista, eikä tälle vuodelle jäänyt yhtään rästitehtävää. Tiskit ja pyykit kasautuivat usein vuoriksi, mutta niistäkin on ajallaan tullut puhtaita. Ystäville olisi suonut enemmänkin aikaa, mutta onneksi eivät ole ne tärkeimmät minnekään hävinneet, vaan päinvastoin viime vuonnakin taas pitäneet minut järjissäni, kuitenkin. Niitäkin löytyi, kenelle Japanista saattoi kertoa juurta jaksaen ja ajanmittaan löytyi muitakin puheenaiheita, kun elämä jatkui Suomessa.

Ja sitten löytyi yksi ihana huolehtija elämääni. En olisi ensimmäistä kertaa kevään harkkapaikan ovesta sisään astuessani uskonut, mitä kaikkea se harjoittelu tuokaan mukanaan. Tulevaisuudessakin työalana kiinnostavan alan, keikka- ja toisenkin harjoittelun suorittamisen paikan lisäksi tuli eräs, joka on kuunnellut kaikki itkut, valitukset, ilot ja hassut jutut katoamatta minnekään. Kevät olikin ihastumisen aikaa, hymyilytti vaan koko ajan. Kesällä matkustin kahden paikkakunnan välillä ahkerasti, kun työt olivat toisaalla ja sydän täällä.

Blogin kirjoittelulle jäi vähemmän aikaa, kuin olin ajatellut. Ei sitä taida tänäkään vuonna sen enempää olla... Tänä vuonna taitavat jäädä kuvat vähemmälle ja tekstiä olla enemmän. Ehkä. Aika näyttää.

Lissää lomamuistoja - Koben valoja

2009-12-22T06:14:00.000-08:00

Kobessa riitti valoja. Suomessa on vähemmän, mutta välillä vähempi on parempi. Kotikaupunkini on tällä hetkellä mielttömän kaunis, koska kerrankin lunta riittää. Kierrellään omakotitaloalueilla, katsellaan jouluvaloja, nauretaan ja pelleillään. Välillä puhutaan vakavempia. On hyvä olla tässä ja nyt. Piti päästä käymään Japanissa tajutakseen, kuinka paljon ovat asiat vuoden aikana muuttuneet. Miten ennen oli elämä siellä ja miten se nyt on täällä. Tulevaisuudesta ja tulevaisuuden tapahtumien tapahtumapaikoista tietää yksin eräs tuolla ylhäällä. Ja se riittää.

Lomamuistoja - vuoden viimeinen ruskareissu

2009-12-21T02:01:00.000-08:00

Matka Japaniin tuli tarpeeseen. Tarvitsin lomaa. Ensimmäisen viikon vain olin ja nautin auringonpaisteesta. Toisella viikolla jaksoi jo nähdä enemmän ihmisiä ja vähän retkeilläkin. Ihmettelin päivien kirkkautta ja valon määrää. Vain kahtena päivänä kahden viikon aikana satoi vettä. Toinen sadepäivä osui retkipäivään Kioton Arashiyamalle [tosin loppupäivästä pilkisteli aurinkokin jo esiin]. Seurueeseen kuului lisäkseni kaksi suomalaista, singaporelainen, meksikolainen ja saksalainen. Saksalainen oli ollut maassa vasta kaksi kuukautta ja ilahtui löytäessään turistipostikortteja. Singaporelaiselle selitimme, että eurooppalaiset haluavat jostakin syystä aina postikortteja tuttaviltaan, jotka matkustavat jonnekin. Hänestä se tuntui oudolta. Minäkään en lähettänyt koko matkan aikana yhtään postikorttia, koska tuntui oudolta ajatella, että kotoa lähettäisi mitään kuulumisia. Tuliaisia sentään ostin lopulta vähäsen. Japanilaiseen tyyliin kuitenkin pääasiassa syötävää. Singaporelainen myös hämmästyi kuullessaan, että myös Suomessa on ruskaa ja totesi, ettei tämä ruskaretkeily meistä sitten niin ihmeellistä kai olekaan. Hän oli koko reissun järjestäjä ja vakuuttelin hänelle, että on silti eri asia tulla katselemaan ruskaa vuoristoon. Sitä paitsi, Suomessa en ole vielä kertaakaan törmännyt momijiin eli japaninvaahteraan, joka Japanissa on antanut nimensä ruskalle ja joka oma suosikkipuuni.

"Olen kotona"

2009-11-29T04:39:00.000-08:00

Vasta muutama tunti Japaniin saapumisen jälkeen tajusin laittaa viestiä perillepääsystä. Vahingossa meinasi tekstiviestiin tulla, että "olen kotona".

En minä muistanut kaikkea. Lastenistuimia pyörien etuosassa. Suurta määrää puutarhatyöntekijöitä yhden paikan kimpussa. Uusia autoja, vanhoja vain harvassa. Auringon paistetta ja mieletöntä kirkkautta. Naisten lyhyitä farkkushortseja ja pitkiä sukkia.

En minä muistanut niitä Suomessa, mutta täällä ne tuntuvat tutuilta silti. Tuoksut, maut, äänet... Kotoisaa kaikki. Kuin ei pois olisi ollutkaan. Ja samaan aikaan kuitenkin tajuaa, että lähes vuoden poissaolon aikana on löytynyt elämä Suomessa. Sellainen, johon haluaa palata kyllä.

Mutta nyt on hyvä olla lomalla.

Sunnuntaiajatuksia.

2009-11-22T00:23:00.001-08:00

Huoneen nurkassa odottaa pakkaamista V:ltä lainattu hauska pilkullinen matkalaukku. Sisällä on jo uudet kengät, yöpuku ja kirja. Lennän ylläolevien kuvien maisemiin, tosin lumettomia taitavat vielä olla tähän vuodenaikaan. Jonkun pitäisi ehkä kertoa minulle, että lentokoneella pääsee muuallekin kuin Japaniin, koska viimeisten kolmen vuoden aikana en ole minnekään muualle osannut lentää.

Finnairin lakko uhkasi perua koko matkan, ja vasta silloin tajusin, kuinka todella kaipaan Japaniin. Tarkoitus ei ole kiertää kovasti turistipaikkoja, eikä lähteä vanhasta kotikaupungista naapurikaupunkeja pidemmälle. Haluan vain kävelemään tutuille kaduille, katselemaan vuoria, kylpemään onseniin ja syömään paljon kaikkia lasten ja Tiinan suosimia ruokia, kuten okonimiyakia [eräänlainen kaalipannukakku] ja tonnikalamajoneesisusheja. Eniten tietysti odotan monien ihmisten näkemistä. Ensi sunnuntaina saan toivottavasti viettää ensimmäistä adventtia vanhassa kotikirkossa.

Olisi Suomessakin riittänyt tekemistä. Kouluprojektit ovat pahasi jäljessä suunnitellusta, toivoisin kovasti saavani kaiken valmiiksi ennen lähtöä, mutta ei ne ainakaan tätä blogia kirjoitellessa valmistu... Flunssan jyllätessä päiväkodeissa ja lastensuojelulaitoksissa myös töitä olisi seuraavalle pariviikkoiselle varmasti riittänyt. Menneellä viikolla tein pari keikkaa uusiin paikkoihin ja tein uuden aluevaltauksen tekemällä töitä nuorempien lasten kanssa kuin aiemmin. Suloisia olivat lapset, nekin, jotka pahaa oloaan purkivat ei-niin-nätillä käytöksellä. Työntekijöiltä kuuli taas sellaisia pienten lasten elämäntarinoita, että ei voinut kuin ihmetellä ja illalla muistaa niitä pieniä iltarukouksessa.

Opiskeluita on jäljellä kutakuinkin tasan vuosi ja minulle alkaa hiljalleen hahmottua jotain rajoja sen suhteen, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ennen oli vain iso ja laaja kenttä, johon tutkintoni antaa pätevyyden, ja lähestulkoon kaikki kuullosti kiinnostavalta. Nyt alkaa pikkuhiljaa tippua pois töitä, joita en haluaisi tehdä ja hahmottua suppeampia kokonaisuuksia, mitä voisin kuvitella tekeväni.

Aika näyttää... Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa askeleet... jotakuinkin tuohon tapaan sanotaan Raamattussa ja niinhän se on. Tällä hetkellä on ihanan luottavainen olo sen suhteen, että kaikki järjestyy, ihan kaikki. Ei tarvitse itse yrittää liikaa järjestellä asioitaan, sillä se tärkein turva löytyy muualta. Herra pitää huolta taivaan linnuista ja kukkasista, ja varmasti ruokkii myös minut jotenkin ensi kesänä(kin).

Epävarmuuden sietämistä.

2009-11-15T13:11:00.001-08:00

Minä en tiedä, mitä minä teen ensi keväänä. Enkä sitä, mitä teen ensi kesänä Tai mitä teen vuoden päästä joulun jälkeen, kun kädessä on ehkä paperilla pätevän ihmisen paperit.

Minä opin kolme vuotta sitten, ettei ihminen voi kyllä suunnitella kaiken laista, mutta koskaan ei tiedä, mitä elämässä tulee tapahtumaan. Silloin minä ajattelin lähteväni Japaniin, sain kuulla, ettei se välttämättä olekaan mahdollista, ja opettelin jo elämään sellaisenkin ajatuksen kanssa, että saatan vaikka lähteä Siperiaan.

Senkin jälkeen olen kuitenkin toivonut itselleni illuusiota siitä, että muka tietäisin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen yrittänyt miehellekin opettaa, että ei sanoisi "tulen ehkä tiistaina", koska minä en halua kuulla mitään ehkä-sanoja, vaan minä haluan kenties jo maanantaina kaupassa tietää, ostanko ruokaa yhdelle vai kahdelle. Ja minä olen jo pari kuukautta sitten aloittanut kevän harjoittelupaikan ja kesän töiden hakemisen.

Tänäaamuna kirkkoon kävellessäni mietin, että tekee hyvää tämä tällainen epävarmuuden sietämisen opettelu. Elämä on lopulta aika jännittävää, kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihan mitä vaan voi tapahtua.

Kirkossa pappi jatkoi samasta aiheesta. Sanoi, että tärkeää on elää tässä ja nyt. Pappi puhui myös facebookista ja lähetystyöstä. Puhui kuin suoraan minulle. Ja minä istuin Suomen rumimmaksi äänestetyssä kirkossa ja mietin, että siellä on hyvä olla. Vaikka ruma se kyllä on. Mutta eräs eläkkeellä oleva ortodoksipappi sanoi kuulleensa, että kauneinta kirkossa ovatkin aina ne ihmiset siellä.

Aurinkoa ja auringottomuutta.

2009-10-31T00:51:00.000-07:00

Huh, mikä kulunut viikko, minä mietin. Olen nähnyt ja kuullut paljon kaikkea sellaista, mitä en haluaisi olevan olemassa. Olen ollut surullinen monen maahanmuuttajan puolesta. Esimerkiksi sen, joka kertoi poliiseille erään vartijan hakanneen hänet, eikä hänen tekemään rikosilmoitukseen ole reagoitu mitenkään [ja poliisi nyökytteli ja antoi jossain sivulauseessaan ymmärtää, että on kuullut tämän vartijan alueelta muutenkin samanlaista juttua]. Ja sen, joka kertoi, että on ikävää, kun suomalaisista näkee, että ne pelkäävät häntä, jos hän puhuu niille. Olen myös surrut ihan tuntemattomien naisen ja miehen puolesta, joiden kihlatun ja seurustelukumppanin näin junassa pussailevan keskenään. "Sä olet kihloissa", sanoi toinen. "Ja sä seurustelet!", sanoi toinen. Ja sitten ne vain totesivat, että "Me vaan tullaan hyvin toimeen".

Itseänikin olen vähän surkutellut. Tai oikeastaan sitä faktaa taas, että kun elämäntilanteet muuttuvat, ei kaiki voi jatkua tismalleen niin kuin aiemmin. En silti missään tapauksessa haluaisi palata puolta vuotta takaisin päin ja tehdä toisenlaisia valintoja. Olen onnellinen nyt, mutta suren kai hitusen sitä ikävää tosiasiaa ettei kaikkea voi elämässään saada. Ja kai on osattava sitten luopua jostakin, jos haluaa saada jotakin muuta.

Olen myös surrut auringottomuutta. Pari päivää sitten tulivat kyyneleet, kun aurinko-ikävä kasvoi niin suureksi. Muistelen, että Japanissa kaipasimme Suomen loskaa ja harmautta, iltojen aikaista pimeyttä. Parin päivän takaiset itkut olivat ensimmäiset kaipaan-Japaniin-itkut. Mutta onneksi kuukauden päästä pääsen hetkeksi sinne. Aurinkoon.

Mutta kuluneeseen viikkoo on sisältynyt myös paljon onnellisia hetkiä. Hyviä, syviä keskusteluita. Ja ystäviä. Ja mies, joka sulautuu siihen meluavaan ja hölmöön joukkoon. Ja raamatturyhmä-joukkiomme, jonka jäsenistä on pikku hiljaa tullut sellaisia, joille uskaltaa puhua vaikeistakin asioista. Ja mummi ja sen lihapullat ja lanttulaatikko. Ei ihan oma mummi, mutta sellainen, joka minuakin odottaa kylään.

Ja aurinko! Se paistaa nytkin. Kolmatta päivää putkeen.

Illalla mennään hautausmaalle. Sytytetään haudalle kynttilä. Hauta kuuluu ihmiselle, jota en ole koskaan edes nähnyt, mutta jonka olisin tahtonut tavata. Ja kertoa hänelle, että hänellä on hieno poika. Sellainen, joka jaksaa kuunnella minun purnaukset epäreilusta maailmaista ja pahasta mielestä sekä itkut ikävästä. Ja joka unohtaa ehkä bensatankin korkin auki huoltoasemalta lähtiessään, mutta on muuten kamalan järkevä ja saa minutkin rauhoittumaan, kun jotakin asiaa panikoin. 'Kiitos', minä haluaisin sanoa hänelle.

2009-10-13T11:22:00.000-07:00

Koira ja kolme ystävääni valloittivat kotini viikonloppuna. Perjantaina tehtiin japanilaista ruokaa ja syötiin ystävän tekemää porkkanapiirakkaa. Porkkanoita kului pellilliseen puoli kiloa ja mietittiin, että jos söisi koko pellillisen, tulisi päivän vihanneshedelmäjuuresmarja-tarve täytettyä. Koiran kanssa jouduin välillä jakamaan istumaatyynyni, kun tyttöjen kanssa neulottiin, nautittiin ja naurettiin. Yöllä saatettiin yksi tytöistä asemalle.

Lauantaina nukuttiin myöhään ja lähdettiin iltapäivällä Helsinkiin. Ilta kului Linnanmäen Valokarnevaaleissa. Tykkäsin tunnelmasta. Luisteltiin ja katseltiin Helsinkiä yläilmoista sekä auringonlaskussa että pimeällä. Tuli "joulu ulkomailla" -olo ja entistä isompi kaipuu Japaniin.

Myös sunnuntaina nukuttiin pitkään, jonka takia illalla ei enää sitten uni tullutkaan ja eilen väsytti. Kaiken aktiivisuuden [sunnuntaina vielä messussa ja maanantaina harkassa] jälkeen en jaksanut kuin maata sohvalla ja katsella kynttilöitä ja telkkaria. Mies yritti houkutella pyöräilylle räntäsateeseen, mutta minä selitin, että joinakin päivinä tarvitsen hetkeni olkkarin sohvalla huovan alla. Illalla lähdin kuitenkin saattamaan polkupyörälläni häntä ja tulin tehneeksi puolen tunnin pyörälenkin räntäsateessa - ja olipas mahtava sää pyöräillä, kun oli kunnon vedenpitävät vermeet yllä! Ensi kerralla olen ehkä helpommin ylipuhuttavissa.

Innostus.

2009-10-07T06:06:00.000-07:00

Kaksi lomanjälkeistä viikkoa paljon itkua, välillä syystä, välillä aivan syyttä. Tylsistymistä ja turhautumista myös. Mutta viikonloppuna ystävien, perheen ja sukulaisten luona pari vuorokautta. Sadatta kertaa hiljaa ihmettelen, kuinka he ovat kaikki edelleen osa elämääni ja kuinka he ovat tärkeitä. Hiljainen huokaus ylöspäin: kiitos. Sunnuntai-iltana paluu melkein-kotiin. Kaapissa odottaa uusi muumimuki, jonka saan lahjaksi. Ihan muuten vaan, se muki kun vielä sattui puuttumaan.

Nyt, valtava innostus. Hymy huulilla vesisateessa ja tuulessa kulkemista. Uudessa GoreTex-takissa ja vanhoissa kumisaappaissa, ei edes sateenvarjoa tarvita. Toisen kärsivällisyyden ja ystävällisyyden ihmettelemistä. Ja kirjojen ahmimista: voisin vaan lukea, lukea ja lukea. Sormet syyhyävät päästä tekemään koulutehtäviä.

Harjoittelukin innostaa: tänään olen opettanut suomea kahdelle pienelle kiinalaiselle tytölle (pehmolelujen avulla yritin mm selittää, mitä tarkoittavat anteeksi, kiitos ja ole hyvä), suomea vanhemmalle naiselle, jonka lopulta sain naurahtamaan (nauraen oppii parhaiten!) ja lähtenyt yllättäen auttamaan yhtä afrikkalaista miestä, jonka kaverini nimesi Anssiksi, kun sansibarilainen mies kuulosti liian pitkältä sanottavaksi ja minä olen kamalan huono nimien kanssa. Anssin kanssa käytiin etsimässä mahdollisia työ- ja koulutuspaikkoja ja voin sanoa, että minulla oli mukavaa. Anssi puhuu viittä eri kieltä, on ollut suomessa vasta vuoden, mutta haluaisi silti opiskella suomeksi. "Nyt minä olen Suomessa, minä haluan opiskella suomeksi". Ja minä toivon, että hän saa siihen mahdollisuuden! Minä en haluaisi istua toimistossa ja kokouksissa. Minä haluaisin kohdata ihmisiä ja kulkea kappaleen matkaa heidän rinnallaan - niin kuin tänään.

Ostoksia.

2009-09-27T13:28:00.000-07:00

Ostin uuden sängyn. Vanha oli hyvin vanha ja siksi hyvin huono. Jo Japanissa tajusin, että Suomen sängyssäni on kamala nukkua. Suomeen palattuani otin pikkuveljeni samanmoisen sängyn, ajattelin, että jos se olisi vähän parempi. No ei ollut. Loppujen lopuksi siinä on taidettu nukkua vielä enemmän kuin omassani, kun tajutaan minun olleen vuoden vaihtarinakin aikoinaan.

Uusi sänky on huippu. Sain sen lopulta kotiin parahiksi perjantaina. Aluksi yritin jo keskiviikkona, mutta sänkykauan pakettiautoa ei silloin saanut lainaan. Hyvä ettei saanut. Viikonloppuna oli nimittäin onnekseni aikaa makoilla sängyllä pitkät ajat. Katsella ulos verhojen raosta värikkäämmäksi muuttunutta maisemaa. Juoda päiväkahveja. Nukkua paljon. Ja lukea Sikalat-kirjaa. Sekin on aivan huippu ja siitä kohta lisää.

Vanhaa sänkyä en ole vielä saanut minnekään. Sänkykaupassa olisivat ottaneet 25 euron kierrätysmaksun. En raaskinut maksaa. Niinpä se jäi omalle paikalleen ja uudelle raivattiin tilaa ikkunan alta. Muuten hyvä, mutta joka ilta vahingossa potkin vähintään kerran sängyn vieressä olevaa patteria. Kohta häiriintyvät varmasti naapurit. No mutta, nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni vierassänky. Vierashuone sijaitsee jalkopäässäni, tervetuloa kylään vaan. Ja hyvä lisä on myös se, että lamppu, jota olen käyttänyt vuoroin työpöydällä työvalona, vuroin yöpöydällä lukuvalona, voi nyt vihdoin olla molempia, koska työpöydän nurkasta tuli yöpöytä.

Susanna Alakosken Sikalat on siis toinen huippuostokseni. Olin lukenut siitä lehtiartikkelin joskus, Japanissa muistaakseni. Miettinyt, että se pitäisi lukea. Mutta niin mietin monen kirjan kohdalla, ja aina se jää. Nyt kun aloitin uuden harjoittelun, jonka aikana kohtaa monia maahanmuuttajia, tuli kirja uudelleen mieleen. Ajattelin, että tekisi ihan hyvää kuulla vähän siitä maailmasta, jossa suomalaiset maastamuuttajat ovat aikoinaan joutuneet elämään.

Eilen oltiin kaiman kanssa Helsingissä. Käytiin Postimuseossa kuuntelemassa Rakkautta Pariisin taivaan alla -lukutuokiota [syksyn aikana vielä muitakin lukutuokioita, huom huom!] ja tutkittiin Postimuseon kirjenäyttelyä. Sitten kaima totesi, että hänenkin pitää saada oikeaa kirjepaperia. Postimuseossa se oli melko kallista, joten pakko oli suunnata kirjakauppaan. Aiemmin oltiin kyllä jo päätetty, ettei kirjakauppaan mennä, koska siellä oli ale, eikä se tiedä meille hyvää. Mutta minä ehdotin, että asetetaan itsellemme sellainen raja, että vain alle kympin kirjoja saa ostaa. Sikalat maksoi tasan kympin ja sen kaima onnekseni hyväksyi. Pari lahjakirjaa löytyi myös, vielä edullisempaan hintaan. Hyvä oli se Helsingin-reissu muutenkin ja illalla ehdittiin vielä nähdä muitakin ystäviä.

Syyslomalla

2009-09-24T10:49:00.000-07:00

Pohjoisemmassa, pororajan tuolla puolen vaan ei vielä Lapissa kuitenkaan, oli jo paljon syksyisempää kuin täällä Etelässä. Yhtenä yönä meni jopa pakkasen puolelle. Ukin synnyinmökki lämpesi takan ja sähköpatterin voimin. Vesi kannettiin sisälle kaivosta ja saunakin lämpesi puilla.

Teki valtavan hyvää olla vaan. Kiipeillä Suomen eteläisimmän tunturin rinteillä, ihastella pikkukaupunkeja. Kävellä pitkospuilla ja tehdä pieni päivävaellus. Ihailla taivasta, joka välillä oli upeiden, synkkien pilvien peitossa, toisinaan kirkkaan sininen ja joskus tähtien peitossa. Kerätä puolukoita ja nukkua pitkiä yöunia.

Odotan jo oikeaa syksyä tänne Eteläänkin.

Viikonloppuna.

2009-09-13T13:48:00.000-07:00

Perjantai-ilta töissä. Ei asiakkaita paikalla, voisi katsoa telkkarista Frendejä ja syödä karkkia. Tai sitten voi tehdä niin kuin eräs Tiina Tee: pestä vessat, imuroida koko talon ja käydä vielä läpi vanhat lehdet eräässä nätissä korissa. Ollenkaan ei harmittanut olla perjantai-iltaa töissä, ja tämän sanon [kirjoitan] ilman minkäänlaista ironiaa. Oikeasti olen iloinen siitä, että saan tehdä silloin tällöin keikkaa viime kevään harkkapaikkaan. Pidän siitä työstä.

Lauantai-iltana luonto-ohjelma telkkarista, tunnin kävelylenkki kauniissa syysillassa, ABC:ltä pieni Jaffa-pullo, saunaan ja sitten nukkumaan. Ja taaskaan ei oikeasti tekisi mieli olla missään muualla.

Tänään messussa ystävän kanssa. Hyvää musiikkia, saarna jonka jaksoi helposti kuunnella alusta loppuun ja muutenkin hyvä olla. Messun jälkeen kirkkokahvit, sitten roskaruokaa ja sen päälle vielä toiset kahvit ja teet. Istutaan terassilla ja ihmetellään, voiko olla syyskuu ja Suomessa. Kotimatkalla junassa 5-vuotias tuntematon poika, A, tulee istumaan vastapäätä. "Moi", hän heti tervehtii, kun minä lopetan puhelun äidilleni. Minä sanon myös moi ja sitten aletaan jutella asemien nimistä ja A:n hienosta leikkiautosta. A:n äiti puhuu puhelimeen, eikä tiedä, missä junassa on ja pääseekö sillä sinne, minne he haluaisivat. Minä kerron, missä ollaan, vaikkei minulta kysytäkään. A. kysyy ainakin kolme kertaa, mitä hänen leikkiautonsa kyljessä lukee ja minä luen. Auton pohjaakin tutkitaan. Liian aikaisin tulee heidän asemansa, olipa piristävää junauseuraa!

Iltoja.

2009-09-09T12:15:00.000-07:00

On ollut niitä iltoja, kun olen pyykkituvasta tultuani heittänyt märkiä pyykkejä sisältävän kassin lattialle ja istunut itse perässä itkemään. Itkenyt väsymystä, kiirettä ja sitä, ettei vieläkään ole oppinut sanomaan ei. Itkenyt sitä, ettei tunnu olevan tarpeeksi aikaa tärkeille ihmisille, saati sitten itselleen.

Mutta on myös ollut niitä iltoja, kun on saanut iloita ystävien onnesta, antaa kyyneleiden tulla silkasta ilosta ja onnesta. Miettiä kuluneita vuosia ja sitä yhtä iltaa, jota katuisin varmasti kovasti, ellei siitä olisi seurannut jotain näin hyvää ja kaunista. Joskus ei ole haitaksi, vaikka vähän päästää suustaan sammakoita. Joskus siitä seuraa se, että vuosien kuluttua saa katsoa kahta tärkeää ihmistä alttarilla ja kuulla heidän tahtovan toisistaan välittää aina ja aina vaan. Vaikka kyllä minä uskon, että niin olisi käynyt ennen pitkää ilman minun sammakoitanikin - jotkut vain tuntuvat olevan tarkoitetut toisilleen.

Ja sitten on näitä iltoja, kun stressi hiljalleen alkaa hellittää, eikä tehtävien asioiden listalla olekaan mitään ennen seuraavaa maanantaina. Kun on saanut kaksi päivää etäopiskella, tuntuu taas paljon helpommalta. Etäopiskelua on ollut kumpanakin päivänä vain sopivissa määrin. Sen lisäksi olen ehtinyt nukkua ensimmäisenä aamuna pitkään, ilman, että täytyi laittaa herätyskelloa soittamaan; syönyt miehen valmistamaa soijamakaroonilaatikkoa [ja hyvää oli], suunnitellut syksyn raamistelua ja innostunut siitä; syönyt monen vuoden tauon jälkeen kaurapuuroa kera äidin omenahillon [kaurapuuron kanssa ei mikään maistu niin hyvälle kuin juuri se]; juonut kahvia tunni verran auringonpaisteessa Olivia-lehden kanssa; pessyt ison koneellisen pyykkiä [sekin tuntuu saavutukselta, että siihen löytyi aikaa]; saunonut; raivannut hyvin sekaisen kotini; käpertynyt sohvalleni katsomaan Karjalan kunnailla sekä pitkästä aikaa päässyt kunnolla juttelemaan yhden tärkeän ystävän kanssa.

Suunnittelua

2009-08-28T04:39:00.000-07:00

Otin itselleni viiden päivän syysloman syyskuulle. Lykkäsin harjoittelun alkua ja päätin olla ottamatta mitään keikkahommia. Miehenkään uusi työ ei ole vielä silloin alkanut, joten päätettiin käyttää viisi päivää lomailuun.

Mentiin kirjakauppaan ja istuttiin mukavissa, pehmeissä nojatuoleissa. Sopivasti matkakirjojen vieressä. Mies selasi aluksi erään Afrikan maan opasta, mikä ei mitenkään liittynyt tulevaan, vaan menneeseen. Yritin ymmärtää, koska itsekin hypistelen mielelläni kaikkea, mikä liittyy Brasiliaan tai Japaniin.

Matkakohde oli rajattu Eurooppaan, koska aikaa tulee olemaan vain se viisi päivää. Aluksi ajateltiin lähteä moikkaamaan jomman kumman kavereita - Saksaan tai Lontooseen. Sitten alkoi tuntua siltä, että ehkäpä joku vähän halvempi, vähän lähempänä, olisi parempi.

Yli tunti varmaan selattiin englanniksi ja suomeksi kirjoitettuja matkaoppaita. Katseltiin karttoja, mietittiin ja pähkäiltiin. Jotkut houkuttelevat kohteet tuntuivat olevan liian kaukana, toisista ei oikein saanut kasvisruokaa ja jotkut tuntuivat hintatasoltaan liian kalliilta.

Lopulta keksittiin sopiva kohde. Tarpeeksi rauhallinen minun hektisen syksyni jälkeen. Ilmainen majoitus. Matkustusaika ehkä vähän pidempi kuin oli aluksi ajateltu, mutta maisemia pystyy katsomaan paremmin.

Muutaman viikon päästä suunnataan siis pohjoisemmaksi. Hieman Oulusta ylöspäin, ukin synnyinkotiin.

Onhan sekin Euroopassa.

Oikeassa paikassa

2009-08-25T05:38:00.000-07:00

Siivosin eilen kotini. Se on taas vihdoin vain minun ja tavaroille löytyy jokaiselle jokin paikka. Koti tuntui taas niin rakkaalta ja omalta ja mieleen hiipi ajatus, että voi kun täällä ehtisi joskus ollakin, mutta kun on niin paljon kaikkea muuta... Sitten aloin miettiä niitä paikkoja, joissa sitä aikaani kodin sijasta vietät. Ja ne ovat kaikki hyviä paikkoja. Toisten, läheisten ihmisten kodit. Koulukin tuntuu tällä hetkeltä hyvältä paikalta viettää aikaa. Puhumattakaan leireistä tai reissuista... Yllä olevat kuvat Tukholmasta - sielläkin tuntui hyvältä viettää pari päivää.

Päätin asettaa itselleni tavoitteen olla surematta sitä, mistä olen poissa ja iloita siitä, missä saan olla.

Serkkuja

2009-08-16T01:34:00.000-07:00

Yksi serkuista oli kerran istunut terveyskeskuksen odotushuoneessa. Vieressä oli istunut mies, jonka papereissa oli ollut tutunoloinen nimi. Toinen serkkuhan se siinä istui, vaan eivät olleet toisiaan tunteneet.

Äidillä on kuusi sisarusta, enkä olisi minäkään kaikkia serkkuja tunnistanut ennen eilistä. Yhden olin tainnut nähdä viimeksi omissa ristiäisissäni - eipä ole niistä minkäänlaista muistikuvaa. Eilen tavattiin [vain yksi ei päässyt tulemaan, asuu Amerikassa - huono syy, tulisihan sieltäkin lentokoneita, todettiin] ja nyt tunnistaa taas kaikki, jos kävelevät kadulla vastaan.

Aluksi istuttiin vain hiljaa ja ihmeteltiin, mutta hiljalleen alkoi puheensorina ja nauru voimistua. Toiset muistelivat menneitä, minä lähinnä kuuntelin. Olemme veljeni kanssa nuorimmat, eikä minulla ole samanmoisia muistoja äitini synnyinkodista, missä tapasimme.

Äidin synnyinkodissa oli ihana vierailla. Eno ja vaimonsa ovat laittaneet kotia kauniiksi ja katselemista olisi riittänyt pitkäksi aikaa.

Kotiin pääsin yhden serkun autokyydillä. Asutaan naapurikaupungeissa, mutta häntäkään en ollut tavannut yli kymmeneen vuoteen. Jospa seuraavaan kertaan ei menisi ihan niin pitkä aika.

Kotona taas.

2009-08-13T10:14:00.000-07:00

Olen palannut kotiini. Tänne, missä ei ole koskaan hiljaista, juostaan bussiin, eikä tunneta naapureita. Makuuhuoneessani asuu vielä kesävuokralaiseni, joten minä olen tunkenut tavarani olohuoneeseen ja nukun sohvalla. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, olohuoneessakin on ihan hyvä asua ja melussa saa taas nukuttua, kun on alkanut tottua. Oma koti kullan kallis.

Kiire tuntuu jatkuvan, mutta pakkaus-ja-purku-rumba alkaa hiljalleen olla kai ohitse. Laskin pakanneeni tavarani ja muuttaneeni yösijaa kaksikymmentäkolme kertaa tänä kesänä. Ensi kesän voisi suunnitella jotenkin toisin. Vaikka eihän tätäkään ihan näin oltu suunniteltu.

Kesälomatöistä vietän palkallisia vapaapäiviä, koulusta tämä kuitenkin on jo nimetty etäviikoksi, eli tehtäviä olisi vaikka muille jakaa. Tulen luultavasti tarvitsemaan yöni niiden tehtävien tekoon, koska päiviksi on suunnitteilla kaikkea muuta.

Syksyä odotellessa

2009-07-25T14:52:00.001-07:00

Huomenna pitää taas pakata kimpsut ja kampsut ja vaihtaa yösijaa. En vielä viitsi laskea, että monenenneko kerran tänä kesänä - lasken vasta sitten, kun olen saanut pakattua viimeisenkin kerran.

Kesän saldona on tähän mennessä ainakin

kolme ja puoli kiloa poimittuja, perattuja ja pakastettuja [okei, pakastettuja ehkä vain kolme kiloa] mansikoita

kaksi pestyä ja mäntysuovalle suloisesti tuoksuvaa mattoa [kolmannen pesi mies, joka oli suureksi avuksi märkinä liikaa painavien mattojen kanssa muutenkin]

pari maalattua seinää

kaksi kesäistä pyöräretkeä, joilla toisella nähtiin auringonlasku ja toisella keskiaikainen kivirakennelma ja mielettömiä maisemia

jo ihan kelpo rusketus [tosin kaason mekkoani ajatellen rusketusraidat ei ole oikein kohdillaan, mutta muuten jees]

20 yötä leireillä [seitsemän vielä edessä]

kaksi piknikkiä [ainakin yksi vielä edessä]

ja kaksi kaasoa vähän vähemmän [ainakin toivottavasti] jännittävää morsiusneitoa ja iloinen retkipäivä heidän kanssaan [joka päättyi tosin toisen oksennukseen - liikaa pyörimistä tai liikaa herkkuja]

...

ihan tarpeeksi jo minulle, sanoisin. Saisi syksy jo tulla! Kaipaan paikallaan oloa, ikiomaa kotia ja syksyn tuoksua. Jalatkin alkavat olla jo olla sen näköiset, että voisi ne pitkillä housuilla peittää - löytyy mustelmaa ja naarmuja, kivien ja oksien aikaan saamia.

...

Vaikka hyvä kesähän tämä on ollut, ei saisi valittaa. Oikein onnellinen.

Kumisaapaskävelyllä

2009-07-07T13:37:00.000-07:00

Tänään olen monta kertaa ottanut uuden Pikku Myy -kupin ja lähtenyt ulos kuuntelemaan sateen ropinaa. Iltapäivällä, päivällisen jälkeen, tein myös kumisaapaskävelylenkin. Piristytti paremmin kuin kupillinen kahvia tai päiväunet. Ennen sateen tuloa olin onneksi ehtinyt kerätä talteen mansikat omasta pihastamme. Maistuvat parhaalta suoraan puskasta syötynä, mutta säästyi niitä myöhemminkin syötäväksi.

Melkein niin kuin lomalla

2009-07-04T04:48:00.000-07:00

Kolme kesäistä vapaapäivää Helsingissä. Mansikoita, meri, aurinko, saaria, eväsretkiä ja kävelyä. Illat ja aamut rauhallisella omakoti- ja rivitaloalueella toisessa kaupungissa. Tuoksut ja tunnelma ovat samanlaiset kuin pienenä tyttönä tätien ja serkkujen pikkuisessa kotikaupungissa. Kaupungissakin voi tuntua kesälle, vaikka kesä maalla onkin erilainen.

Yksi kesäinen ilta ystävän mökillä. Makkaraa, sauna, uimista, hyttysiä ja muurinpohjalettuja. Ihan niin kuin jo kymmenen vuotta sittenkin. Nykyisin puhutaan jo polttareista, häistä ja vauvoista, mutta minun tyttöni ovat yhtä ihania kuin aina ennenkin, ja heidät toivon saavani pitää elämässäni aina ja aina vaan.

Tänään kotona kolmenlaisesti laitettua lohta ja uusia perunoita omasta maasta. Good to be at home.

Eilen aamulla tuoksui jo vähän syksylle. Se on kyllä lempivuodenaikani, mutta jotenkin silti riemuitsen nyt siitä, että kesä jatkuu vielä.

Ne desperaveris homo...

2009-06-29T23:29:00.000-07:00

... et est profecto Deus, qui ea, que gerimus, et audit et videt!

Älä murehdi ihminen, on todellakin Jumala, joka sekä näkee että kuulee, mitä tarvitset!

Tätä tarvitsinkin: kahdeksan päivää rippileirillä. Kahdeksan päivää auringonpaistetta. Kahdeksan päivää virsien ja veisujen laulamista. Kahdeksan päivää rukousta. Seitsemänä päivänä jumis leirikirkossa kallioilla. Kaksikymmentäneljä nuorta, jotka oppivat ja kasvoivat sen viikon aikana. Yhdeksän nuorta, jotka huolehtivat siitä, että työntekijätkin tulevat paikalle silloin, kun pitäisi jotakin aloittaa. Ja kaksi muuta työntekijää, joiden kanssa sai käydä hyviä keskusteluita ja joilta opin paljon.

Ja nyt tarvitsen vapaapäiväni. Lähden metsien keskeltä ja meren ääreltä kaupunkiin, jonne on luvattu viileämpiä ilmoja kuin tänne. Mutta minulla on kuitenkin hyvä syy lähteä.

Moi Äiti!

2009-06-27T02:41:00.000-07:00

Terveisiä täältä saaresta! Aurinko paistaa jo kuudetta päivää, aivan uskomatonta. Olen istunut kallioilla, kuunnellut lokkien ääniä ja katsellut auringonpaisteessa välkehtivää merta. Tiedän, että sinä kaipaat hämeeseen, sinne peltojen keskelle, mutta minä huomaan nyt, että minä olen kotoisin täältä, näiltä karuilta kallioilta, meren rannasta.

Olen saunonut ja uinut, antanut ensiapua palovammoihin ja pieniin haavoihin. Olen pelastanut suomenlipun joutumasta maahan pari kertaa lipunlaskun aikaan ja miettinyt sen siniristilipun merkitystä. Olen syönyt viisi kertaa päivässä ja yrittänyt muistaa juoda tarpeeksi. Olen opettanut minulle tärkeistä asioista ja hiljaa kuiskannut ylöspäin toiveen siitä, että jotakin opettamastani jäisi näiden nuorten mieleen. Tai jos ei ne opetukset, niin ainakin ne hetket, kun istutaan yhdessä aamujumiksessa, kattona on taivas, seininä metsä ja alttaritauluna näkymä merelle.

Muistuta isää, että tulee maanantaina hakemaan satamasta. Ja anteeksi, mutta tiistaina minä taas pakkaan rinkkani ja lähden kaupunkiin viettämään vapaapäiviäni. Tämä kesä nyt on vähän tällainen, erilainen kuin suunnittelin, mutta ehdin minä vielä kotipihassakin olemaan, juomaan aamukahvia kuistilla ja nukkumaan päiväunia kissojen kanssa sohvalla.

<3:llä>

ps. Lähettäisitkö lisää aurinkorasvaa

p.p.s. Olisin laittanut kuviakin, mutta ei taaskaan onnistu. Näytän sitten kotona!

Kuulumiset kiireen keskeltä

2009-06-23T00:39:00.000-07:00

Kesäkuu on kiireinen ja kuluu suurimmaksi osaksi saaressa, jossa ollaan nytkin. Ikkunasta näkyy sininen meri ja kuuluu linnunlaulua. Ja sisällä voi surffata netissä - voi nykyaikaa... Koneelle ei ole ennättänyt istua blogeja lukemaan tai kirjoittamaan, kun kotona käy yleensä vain purkamassa rinkan, pesemässä pyykkiä ja pakkaamassa jälleen rinkan. Luksusta on, jos ehtii yhden illan istua isän ja äidin kanssa takapihalla grillaamassa.

Mutta paljon muuta on jo kesäkuuhun ehtinyt mahtua. Kuten kesäpäivä maakunta-ajelulla, reittiä Sipoo-Porvoo-Pornainen-Järvenpää. Mukana kaksi japanilaista, jotka ihastelivat peltomaisemia, kirkkoja, satamaa ja vanhoja puutaloja. Japanilaisten kanssa mennään, ollaan hetki yhdessä paikkaa, kuvataan, ja taas mennään. Minä olisin voinut istua pitkään yhdessä paikkaa, olla vaan ja ihmetellä. Täytynee palata samalle reitille myöhemmin yksin tai suomalaisseurassa.

Lisäksi olen juhlinut ystävän sairaanhoitajaksi valmistumista sekä sukulaisten yo-lakkeja; nyppinyt rikkaruohoja; maalannut entisen työkaverin naapurin seinää; nauranut kesätyökavereiden kanssa mahalihakset kipeiksi; ikävöinyt paljon; emännöinyt kahdeksantoista ihmisen juhannusjuhlia, kerännyt kukkia tienpientareilta, jännittänyt tärkeiden ihmisten ensimmäistä tapaamista; leikkinyt piirileikkiä juhannussalon ympärillä; syönyt maailman parhaita tomaatteja omasta kasvihuoneesta; viettänyt puutarhajuhlia; pukeutunut kukkamekkoon juhannustansseja varten sekä nähnyt yhden auringonnousun...

Yritän muistaa...

2009-06-10T00:44:00.000-07:00

... että Japanissa kaipasin kesän kuumuuden ja kosteuden keskellä tätä harmaata suomalaista kesäilmaa. Että tämäkin voi olla hyvä, ainakin parempi kuin se, että paita liimautuu kiinni ihoon, vaikka istuisi vain paikallaan tekemättä mitään.

... että kolme vuotta sitten välillä itkin, kun en mistään saanut niitä töitä, mitä nyt saan tehdä. Että näihin töihin halusin jo neljä vuotta sitten. Että olen onnellinen, kun minulla ylipäätänsäkin on kesäksi töitä nyt, kun monella muulla ei ole.

... että ikävä kertoo siitä, että välittää jostakusta. Että välimatka voi tehdä hyvääkin ja antaa aikaa ajatella.

... että tulevaisuuteen ei voi nähdä. On uskallettava elää tässä ja nyt, vaikka tuleva tuntuisikin epävarmalta. "Huomisesta emme tiedä, esirippu eteen jää. Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää".

[kone ei suostu lataamaan kuviani. niitä sitten myöhemmin ehkä siis]

Eräänä kesäpäivänä.

2009-05-26T12:55:00.001-07:00

Matkustetaan bussilla Helsingistä kotiin japanilaiskesävieraan kanssa. On ollut hyvä aamupäivä. On kierretty ympäri kaunista kesäistä Helsinkiä. On juotu kahvia torilla ja ihasteltu kauniita rakennuksia. Höpötetään japaniksi ja nauretaan. Istutaan ihan keskimmäisen oven vieressä ja seurataan ihmisiä, kun ne jäävät pois bussista. "Konnichiwa!" sanoo yksi mies poislähtiessään. Nauretaan ja mietitään, onko se ymmärtänyt kaiken, mitä ollaan puhuttu. "Sayonara!" tokaisee toinen mies pois hypätessään. Nauretaan vielä enemmän. Kolmas mies katsoo pitkään jäädessään pois yhtä pysäkkiä meitä aiemmin. Mietitään, onko sekin ymmärtänyt kaiken vai miksi se oikein katsoi ja hymyili [eihän tuntemattomat suomalaiset katso ja hymyile?]. Jäädään itsekin pois, kävellään postilaatikoille ja siellä tavataan se kolmas mies! Häntäkin naurattaa. On kuulemma nähnyt meidät jo juna-asemalla aamulla, melkoinen sattuma siis että tässä nähdään taas, tokaisee.

Mennään kotiin ja minä sanon, että nyt levätään loppupäivä ja huomenna sitten touhutaan lisää. Illalla kuitenkin löydetään itsemme jalkapallo-ottelusta. Siis j a l k a p a l l o! Enpä olisi uskonut vielä kaksi kuukautta sitten, kun harkassa sanoin, että siitä pelistä en kyllä ymmärrä mitään. Mutta seura on hyvää, peliäkin tulee seurattua ja on kentällä yksi vanha idolinikin [vanha tenavatähti nimittäin]. Kesävieras on innoissaan ja minä en lakkaa hymyilemästä. Puhun toiselle suomea ja totean välillä, että tätä en kyllä taas tulkkaa. Toiselle puhun japania, ja sillekin sanon silloin tällöin, että tätä en kyllä suomeksi käännä... Pelin jälkeen kävellään kesäyössä ympäri Helsinkiä ja ihmetellään valoa ja kauneutta.

Ja päivän aikana minä olen toistanut uskomattoman monta kertaa: natsu desu! Nyt on kesä!

Pihalla.

2009-05-18T09:01:00.000-07:00

Vedän oven ulko-oven kiinni [ja lukkoon] ja totean heti sen jälkeen ystävilleni, että avaimet ovat sisällä.

Kaadan liikaa öljyä paistinpannulle, totean sen vasta hetken kuluttua ja kaadan liiat öljyt takaisin pulloon. Muoviseen pulloon, joka tietysti sulaa, kun reunaa pitkin kaataa kuumaa öljyä.

Kysyn kaupassa neuvoa myyjältä puuterin ostoon, mutta en oikeastaan kuuntele hänen neuvojaan. Havahdun vasta kun huomaan ystävieni naureskelevan.

... On vähän sellainen olo, että olen vähän pihalla kaikesta. Tai ainakin siitä hetkestä, jossa fyysisesti kulloinkin olen. Ajatukset ovat aivan muualla... Minä olen muissa maailmoissa.

Konkreettisestikin on tultu oltua pihalla. Avaintenhakureissulla sunnuntaina mentiin puistoon piknikille ja pelattiin junapeliä. Minäkin pystyin riisumaan hetkittäin neuleen ja käärimään farkut capreiksi. Tänään olen pyöräillyt ystävälle ja takaisin ihmetellen kesän tuoksuja ja auringonpaisteesta nauttien. Kotiuduttuani en malttanut jäädä sisälle opiskelemaan vaan keitin kahvia Mymmeli-mukiin ja menin portailleni lukemaan, tekemään muistiinpanoja ja juomaan kahvia. Portaat eivät ole yksin minun ja naapureita saattoi kummastuttaa, mutta parvekkeen ja pihan puutteessa oli toimittava näin.

Vuodenajat hukassa

2009-05-15T07:36:00.000-07:00

Eilisillan jälkee sormien alla multaa, hiuksissa savunhaju, maha täynnä herkullista grilli-ruokaa... Voisi kuvitella kesän jo melkeen alkaneen. Mutta sitten myös: vanhojen lehtien haravointia kylmässä tuulessa, ja aivan syksyinen olo. Syksyinen olo jatkuu. Minulle se tarkoittaa sellaista kutkuttavaa oloa, odottavaa mieltä, uuden alkua.

Tänään on päättynyt eräs kahdeksan viikon hyvä jakso. Kahdeksassa viikossa opin muun muassa taittelemaan maitotölkit oikein sekä sullomaan uskomattoman suuren määrän puiden lehtiä yhteen jätesäkkiin. Opin myös, että kehuminen kannattaa, rajat ovat rakkautta [tai oikeastaan tätä mieltä olen ollut jo pitkään, mutta nyt se taas vahvistui entisestään] sekä sen, että kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys ovat vallan mainioita asioita. Senkin muistan taas paremmin, että jokainen ihminen on arvokas. Paljon muutakin opin, mutta minusta tuntuu, etten osaa sitä kaikkea mitenkään pukea sanoiksi. En ainakaan vielä.

Etukäteen harmittelin tämän kahdeksanviikkoisen loppua. Mutta eilen muistin, että jonkun vanhan loppu on usein mahdollisuus jonkun uuden alulle. Sen kun muistaisi aina näissä päättymistilanteissa.. osaisi tallettaa hyvät muistot ja opitut asiat mieleensä, mutta ei liikaa surkuttelisi.

Pitäisi osata nyt päästää irti tästä keväästä ja suunnata ajatukset kesään. Vaikeaa on sekin. Mutta yritetään taas toistella: kun jossain sulkeutuu ovi, aukeaa muualla ehkä ikkuna.

Pyykkituvan portailla.

2009-05-13T14:11:00.001-07:00

Ärsyyntyneenä istuin pyykkituvan portailla. Ensin olin huomannut, että pienestä keikkapalkastani oli otettu 60 % veroa, vaikka olin toimittanut verokortin keikkapaikkaan. Sitten olin lähtenyt pienelle kiukunpurkukävelylle, josta palatessani olin mennyt katsomaan, joko pyykkini olisivat pyörineet. Eivät olleet pyörineet, koska luukku oli jäänyt napsauttamatta kunnolla kiinni. Seuraavan ihmisen vuoro oli alkamassa jo vartin päästä, eikä sinä aikana tule kyllä puhdasta, ei edes meidän melko nopeilla koneilla. Niinpä olin jäänyt odottelemaan seuraavaa pyykkäriä selittääkseni tapahtuneen ja pahoitellakseni juttua. Aluksi olin istunut sisällä pyykkituvassa vartin verran. Ärsyyntynyt lisää, katsonut kaunista päivää likaisten ikkunoiden läpi. Onneksi olin vartin jälkeen tajunnut, että pyykkitupaan johtaa vain yksi ovi, jonka edessä on pienet portaat, joilla istuskella ja ihmetellä kauniista maailmaa. Siihen olin siirtynyt ja ärsyyntyneenä istuskelin.

Minuutit kuluivat, eikä missään näkynyt potentiaalisia pyykkäriehdokkaita. Lopulta bongasin yhden nuoren miehen, joka kantoi muovikassia ja verhoja.

- Moi! Ootkos tulossa pesemään pyykkiä?
- öööö.. En...??? Ai onko tässä pyykkitupa?
- Joo on! Tossa se on takana.

Seurasi monta lisäkysymystä pyykinpesusta. Taisi olla nuori mies vasta tänne muuttamassa. Esittelin pyykkituvan ja kerroin saunastakin. Myöhemmin puhuin jo ystävälle puhelimessa, kun tuli vielä mies kyselemään puuverstaasta. Siinä asiassa en osannut auttaa. Totesin naureskellen, että eipäs ole minulla sille oiken ollut tarvetta. Mieskin nauroi. Olisi jotain pöytää halunnut kunnostaa.

Voisi useamminkin istuskella pyykkituvan portailla. Ärsytyskin vähän laantui, nyt jo vähän naurattaakin kaikki... Ompahan rahatkin hyvin tallessa, kun verottaja huolehtii niistä seuraavat puolitoista vuotta. Kai sille rahalle on tarvetta silloinkin. Ja uusi melkein-naapuri tietää nyt, missä on pyykkitupa. Itselläni vei melkoisen kauan löytää paikkaa, ei ole kamalan hyvin merkattu tai mainostettu se.

... ja toivon ettei aika tää tuu koskaan loppumaan

2009-05-06T14:56:00.000-07:00

Se ei lakkaa ihmettelemästä kevättä Suomessa. Sitä, kuinka on vihreää. Tänään vihreämpää kuin eilen, ja huomenna taas vielä vihreämpää. Se ei haluaisi matkustaa äitienpäiväksi sinne, missä kevät ei vielä ole näin pitkällä, koska se haluaisi kiertää joka päivä samat polut ja ihmetellä, miten vuorokaudessa on taas tapahtunut paljon. Sen äiti nauraa sille puhelimessa, ja sanoo, etteivät koivunlehdet ole mitään kirsikankukkia, jotka ehtivät äitienpäiväviikonlopun aikana kadota. Mutta se niin pelkää, että ne kasvavat liian nopeasti, muuttuvat liian tummiksi, kadottavat sen kauniin vaaleanvihreytensä. Se on nähnyt Suomen kevään viimeksi kolme vuotta sitten, eikä se lakkaa hämmästelemästä tätä kaikkea. Se ottaa kuvia puiden lehdistä samalla tavalla kuin on viimeiset pari vuotta kuvannut kirsikankukkia ja nauraa itsekin itselleen.

Se haluaisi pysäyttää ajan tähän viikkoon, jolloin ikkunanpesukin tuntuu maailman mukavimmalta puuhalta. Se hymyilee, kun se saa harjoittelusta hyvää palautetta. Ei sen harjoittelu helppo ole ollut, ja välillä se on tuonut ajatusissaan työt kotiin ja miettinyt liikaa, mutta se on silti saanut huomata oppivansa valtavasti ja pystyvänsä tuohonkin työhön. Se ei haluaisi harjoittelun loppuvan, eikä se osaa kuvitella, että pian tulee päivä, jolloin sen pitää luovuttaa avaimensa pois ja sanoa, että "nähdään taas joskus".

Mieli täynnä kiitosta.

2009-05-03T13:22:00.000-07:00

Onnea on linnunlaulu, kukkivat valkovuokot, päivä päivältä vihreämpi luonto ja kaatunut puu metsässä. Onnea on istua siinä kaatuneen puun päällä. Huokaista hiljaa kiitoksia ja toiveita ylös. Että tärkeistä ihmisistä pidettäisiin huolta. Niistä vasta äskettäinkin elämään ilmestyneistä ja siitä yhdestä aivan erityisesti.

Onnea ovat ystävät ja yhdessä vietetyt aurinkoiset päivät. Onnea on saada nauraa, halata, vatvoa asioita, kertoa kuulumisia, kuulla toisten omia. Onnea on saada kertoa mieltä painavista asioista raskaan harkkayön jälkeen ja tulla kuulluksi.

Onnea oli vappu, piknikit, virsikonsertti, Linnanmäki ja tyttökuohari. Tyttöjenpäivä shoppaillen, punaviiniä juoden, jalkahoitoja tehden - ja lätkää katsoen.

Tyttöjen kesken

2009-04-26T01:57:00.000-07:00

H A L U T A A N O S T A A

suuntavaistoa
kartanlukukykyä
ohjeidenymmärrystaitoa.

Mieluiten halvalla, kun töitäkin olen nyt päättänyt tehdä vähemmän, ja keskittyä enemmän itseeni, ystäviini, harjoitteluun, opiskeluun ja hyviin kirjoihin.

Toisaalta, jos niitä olisi eilen illalla enemmän ollut, olisi tänään jäänyt: 3-vuotiaan laulu Muumipeikosta ja pyrstötähdestä kuulematta; ensin aamutee yhden ystävän kanssa, sitten aamukahvi toisen ystävän kanssa juomatta; muutamat naurut nauramatta; valkovuokot tienpientareella näkemättä. Niin että väliäkö sillä, jos ei löydäkkään pimeässä oikealle bussipysäkille ja myöhästyy illan viimeisestä, fiksusta bussista.

Vietettiin tyttöjen 24 tuntia: minä, kaksi lukioaikaista ystävää, 3-vee R ja niiskuneiti [joka yllä olevassa kuvassa matkusti kanssamme bussilla syömään ja oli eniten pukeutunut, toiset olivat jo keväthepeneissä]. R on ihana ja kiltti lapsi, joka aamulla halusi tarjota minullekin aamupalaa [ei tarvinnut mennä omaan kotiin syömään] ja antoi lähtiessäni halauksen. Lukioaikaisten ystävien kanssa ei oltu kolmestaan nähty taas aikoihin, mutta juttua riitti ja yhdessä oli kamalan hyvä olla. Tuli taas parannettua maailmaa ja on jotenkin kevyempi olla.

Mymmeli-muki.

2009-04-22T15:01:00.000-07:00

Tänään matkustin kaksikymmentäviisiminuuttia bussilla päästäkseni tarpeeksi isoon kauppaan. Piti saada ostaa Mymmeli-muki. Sellainen olo tuli eilen illalla. Meinasin pyöräillä, sillä olen jälleen oppinut pyöräilemään myös Suomessa [aluksi en osannut käyttää jalkajarruja, luulin satulan olevan liian korkealla kun sitä ei täällä pidetäkään hullun matalalla, enkä muistanut, että täällä noudatetaan kaikenlaisia sääntöjä pyöräillessä, kuten että kävelytiellä ei saa aikuinen ajaa ja jos ajetaan ajotiellä, ajetaan oikeata puolta], mutta laiskuus iski.

Bussissa oli kuuma, kun istui mustassa talvitakissa ikkunan vieressä ja aurinko paistoi sisään ikkunasta. Pitäisi ostaa kevättakki tai parikin. Vanhat ovat käyneet liian isoiksi ja Japanista ostettu takki ei ole tarpeeksi lämmin Suomen kevääseen.

Kävelykadulla myytävät metrilakut houkuttelivat, mutta lääkäri on oikeastaan kieltänyt karkin syönnin ja tiesin, että jos ostaisin pussillisen lakuja, söisin ne heti, eikä sitten minusta olisi enää illalla harkkaan, kun väsyttäisi vaan. Mymmeli-mukin ostin ja ihan fiksusti ruokaa. Ruisjauhojakin.

On vähän semmoinen olo, että kevät yrittää sekoittaa ihmisten päät, minunkin. Mutta nauran vaan keväälle ja annan sen yrittää. Minä aion nauttia näistä keväisistä päivistä ja yritän olla ajattelematta liian pitkälle tulevaisuuteen. Eiköhän se riitä, että tässä ja nyt on ihan hyvä olla.

[Kuvan Muumipeikko ja Niiskuneiti asustavat olohuoneeni hyllynpäällä. Muumipeikko tapasi Niiskuneidin syksyllä 2005, kun aloitin kämppistelyn B:n kanssa. Siitä asti ovat olleet melko erottamattomat. Kun muutin Japaniin, jäi Muumipeikko Niiskuneidin ja B:n luokse. Palattuani muuttivat molemmat minun kotiini, koska B pakkaa pian oman kotinsa pahvilaatikoihin, eikä muumeja tai niiskuja saa pitää pahvilaatikoissa.]

Pääsiäisperinteitä

2009-04-14T01:28:00.000-07:00

Lammas. Yhtenä päivänä pääsiäisen aikana meillä syödään lammasta. Päivä vaihtelee sen mukaan, milloin minä ehdin huiteluiltani kotiin jonakin samana päivänä, jolloin isä ei ole töissä. Moneen kertaan [myös tänä pääsiäisenä] olen kuullut tarinan siitä, kuinka isä luuli lampaan maistuvan vanhalle villasukalle, kunnes kerran söi sitä tietämättään. Ensimmäisellä kerralla, kun isä söi hyvää lammasta, sitä oli liotettu useamman päivän ajan kahvissa. Sillä tavoin sitä syötiin meilläkin pitkään, nyt ei enää. Hyvältä maistuu silti. Ja nykyisin lähes joka pääsiäinen mietimme myös, miksemme syö useamminkin lammasta. Mutta toisaalta minä pidän siitä, että jotkut asiat tapahtuvat vain kerran vuodessa. Silloin tajuaa taas vuoden kuluneen.

Mämmi. Mämmi on pääsiäisperinteistäni aivan uusimmasta päästä! Pienenä en siitä pitänyt ja myöhemmin taisi maistaminen jäädä moniksi vuosiksi unholaan. Viime pääsiäistä vietin osittain rakkaan kaimani luona ja hänen mummonsa kun tarjosi mämmiä, päätin maistaa. Ja oikeastaan se olikin ihan hyvää! Tänä pääsiäisenä pyysin äitiä ostamaan minulle mämmiä, mutta koko pääsiäinen meni niin herkutellessa, että mämminsyönti unohtui kotona kokonaan. Eilen ehdin vielä onneksi korjata tilanteen ja sain mämmiä harjoittelupaikassa. Eräs työntekijä keksi tarjota mämmin vanilijakastikkeen kanssa - oli kuulkaas hyvää!

Kirkko. Taisin olla viidentoista [vai ehkä jo kuusitoista?] kun olin ensimmäistä kertaa pukemassa kotikirkkoani kiirastorstaina mustiin alttarivaatteisiin jumalanpalveluksen päättyessä. Tänä pääsiäisenä en ehtinyt kiirastorstain jumalanpalvelukseen, mutta pitkäperjantaina kävin ystävien kanssa aamujumalanpalveluksessa kotikirkossa ja maanataiaamuna itsekseni nykyisen seurakuntani jumalanpalveluksessa. Muistan erään pääsiäisen, jonka vietin Amazon-jokea seilaten ja koko pääsiäinen meinasi unohtua. Pitkäperjantaina oli kuitenkin silloin aika kamala päivä, siellä auringonpaisteessa minua suretti koko päivän. Illalla muistin, että oli pitkäperjantai ja niin vain siellä keskellä Amazonian sademetsiäkin sain muistutuksen pääsiäisen raskaista hetkistä. Onneksi pääsiäinen ei kuitenkaan loppunut synkkään pitkäperjantaihin, vaan myöhemmin koitti pääsiäisaamu ja tyhjä hauta.

Suklaamunat. Äiti ja mummu ostavat edelleen meille lapsille suklaamunat. Tänä pääsiäisenä tuli tosin muutamaankin otteeseen ihmeteltyä sitä, kuinka helpoksi yllätyslelujen kokoaminen on nykyisin tehty... Ralliauton saa napsautettua kokoon kahdesta osasta - ennen piti sentään asetella itse kaikki renkaatkin paikoilleen. Muisteltiin myös joskus muinoin Kindereistä tulleita kilppareita ja sitä suurta keräilyintoa silloin... muistan edelleen lempparikilpparini, sellaisen, jolla oli punainen kukka käsissään.

Noitatorppa. Oikeastaan olen nykyisin sitä mieltä, että noitatouhotukset eivät kuuluisi pääsiäiseen. Pääsiäismunien hengellistä symbolia juuri kerroin eräälle japanilaiselle, mutta noidat...? Mutta noin viisitoista vuotta sitten olin vielä pieni ala-astelainen ja vietin yhden pääsiäisen ystävieni kanssa Noitatorpalla. En muista, miten sinne eksyimme, mutta muistan, että palasimme sinne sinä pääsiäisenä hyvin monta kertaa. Rakensimme majaa, söimme suklaamunia ja kyyhötimme hiiren hiljaa puskissa katselemassa, kun noidat lentelivät torpalle ja pois. Sen pääsiäisen jälkeen minä ja sydänystäväni olemme palanneet torpalle joka vuosi. Aina emme ole molemmat olleet mukana, mutta muistini mukaan ainakin toinen on siellä käynyt. Usein mukana on ollut joku muukin. Tänä vuonna kävimme kaksin. Nautimme auringonpaisteesta, etsimme vanhan majamme rakennusnarut maasta sammaleiden joukosta, nauroimme kuraisille kengillemme ja sydänystävä kiipesi puuhun. Näillä retkillä iloitsen aina siitä, että hän on edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, elämässäni.

[Jos nämä kuvat ovat Sinun mökiltäsi, niin voin vakuuttaa, että olemme joka pääsiäinen olleet hyvin kiltisti. Joskus kiivenneet kyllä tikapuut ylös noitia piiloon tai valokuvia ottaaksemme. Ja vähän kurkkineet ikkunasta sisään joka vuosi, nähdäksemme onko jokin vuoden aikana muuttunut.]

Kotiseuturakkautta

2009-04-13T01:36:00.000-07:00

Pari viikkoa sitten sanoin eräälle miehelle, etten yhtään tiedä, missä päin Suomea [tai maailmaa] haluaisin valmistuttuani asua. Mutta että kotiseudulleni, Varsinais-Suomeen, sinne en luultavasti kyllä halua palata. Että onhan se minun kotikuntani kiva, mutta ne ihmiset siellä... Mutta jonnekin pienelle paikkakunnalle kuitenkin. Lähelle metsää ja peltoja. Niin ja tänne pääkaupunkiseudulle en kyllä halua jäädä. Että nyt on hyvä olla täällä, mutta myöhemmin haluan ne metsät ja pellot.

Viikko sitten kysyi toinen nuori mies, että voisinko kuvitella jääväni tänne päin Suomea asumaan. Ja minä sanoin, että enpä oikein tiedä, mihin haluan muuttaa. Että ehkä voisinkin kuvitella. Paitsi että en tähän kaupunkiin, koska tässä kaupungissa ei ole oikeastaan mitään.

Torstaina kysyi kolmas mies, että olenko ajatellut palata kotiseudulleni valmistuttuani. Ja minä sanoinkin, että voisihan sitä harkita... Mutta en minä tiedä.

Tänään, jos joku kysyisi, vastaisin edelleen, että en todellakaan tiedä, missä haluan joskus asua! Onneksi ei tarvitsekaan. Olin niin varma, ettei se ole täällä. Mutta toisaalta, kyllä minä täälläkin olen viihtynyt. Juuri tänäaamuna, jumalanpalveluksessa, mietin, että eihän tämä niin kamala paikka ole. Ja jo pidemmän aikaa olen ollut niin varma, että sinne kotikuntaan tai niille seuduille en varmasti palaa. Pääsiäislomailuni aikana huomasin kuitenkin, kuinka rakastan sitä seutua. Siellä on edelleen monta rakasta ystävää. Ja kaunista paikkaa. Ja maailman paras äiti, joka kahtena aamuna alkoi leipoa vierailleni yöpaita päällä. Ja hyvä isä.

Yhtenä yönä harrastettiin ystävien kanssa erään ammattikorkekoulun tila-autolla maakuntamatkailua ympäri lähikuntia. Nähtiin kauniita paikkoja, joihin voisi joskus palata päivänvalossa. Tehtiin kesälomasuunnitelmia ja juostiin pakoon lossia. Pysähdyttiin ottamaan valokuvia keskellä ei-mitään. Ja minä mietin, kuinka siellä on hyvä olla. Ja että miten voin sanoa, etten pidä ihmisistä siellä päin, kun olen löytänyt sieltä niin monta ihanaa ystävää?

Lauantaina esittelin eräälle japanilaiselle suomenoppilaalleni naapurikaupunkia, kotiani ja kotikuntaani. Hän ihasteli ja minäkin ihastelin. Pitkästä aikaa kiertelin pieniä ihania putiikkeja. Kun japanilainen katseli kauan kaikkea myynnissä olevaa, rupattelin minä myyjien kanssa. Yksi osoittautui kummitätini ystäväksi, toinen oli vanhan yläasteeni opettaja ja antoi minulle yhden kirjan ilmaiseksi. Ja taas minä mietin, että siellä on hyvä olla.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, että mistä kaupungista jonain päivänä itseni löydän. On ihanaa, että elämässä voi tapahtua mitä vaan!

Palmusunnuntaina

2009-04-05T02:48:00.000-07:00

Kolme vuotta sitten palmusunnuntaina minä vierailin edellisenä sysksynä tapaamani opiskelukaverini kanssa vuosien takaa tutun perheen luona. En ollut nähnyt perheen äitiä ja isää pitkiin aikoihin ja lapsista vanhimman alle vuoden ikäisenä, toisiksi vanhimman vain äidin mahassa ja kolmatta en ollenkaan. Minulla oli silloinkin harjoittelu menossa ja siksi auto äidiltä lainassa. Sillä me ajelimme opiskelukaverini kanssa perheen luokse. Enkä todellakaan ajatellut, kuinka paljon se vierailu tulisi elämääni muuttamaan.

Tuskin oli kuulumisia ehditty vaihtaa, kun perheen isä kysyi, haluaisiko jompi kumpi meistä lähteä heidän lastenhoitajanaan seuraavana keväänä Japaniin. Totta kai se meitä molempia houkutti, mutta moni asia myös mietitytti... Minulla oli mukava kämppis, ihana koti ja kivat opiskelukaverit. Lupasin kuitenkin harkita. Ja jo viikon päästä totesin, että en voi muutakaan, kuin lähteä.

Monta mutkaa oli matkassa. Monta epätietoisuuden hetkeä. Ja lukematon määrä niitä päiviä, kun mietin, että miksi mun on lähdettävä, miksi olen lupautunut, miksi pitää luopua taas niin monesta asiasta ja sanoa heippa niin monelle ihanalle ihmiselle... Mutta seuraavana palmusunnuntaina istuin kuitenkin jumalanpalveluksessa Japanissa. Ja tänään, kaksi vuotta tuosta palmusunnuntaista Japanissa, en vaihtaisi vuotta ja yhdeksää kuukauttani Japanissa mihinkään.

En osaa sanoiksi pukea sitä, mitä kaikkea kolmen vuoden aikana on tapahtunut. Minussa, elämässäni, ajatuksissani, asenteessani. Mutta mietin näitä asioita usein ja paljon. Saatan jauhaa samoja asioita, mutta joskus se vain on tarpeen.

Nyt jatkan Japani-valokuvien läpikäymistä. Samalla käyn läpi muistoja ja hetkiä. Niitä, joiden kautta minusta on tullut se Tiina, joka tänään olen.

Juuri tässä näin...

2009-04-03T12:30:00.000-07:00

Eilen istuin pitkään synttärikahveilla E:n kanssa [piti saada suolaista ja makeaa kumpaakin, ja hyvät juomat tietenkin myös] ja tänään ihailin monta tuntia keväistä Helsinkiä. Kummallakin kerralla oli kamera mukana laukussa, mutta yhtään kuvaa en osannut ottaa. Nautin vain hetkistä.

Harjoitteluni on epäsäännöllistä vuorotyötä. Tänään olen viettänyt vapaapäivää ja unohtanut jatkuvasti, ettei ole lauantai, vaan vasta perjantai. Viikonpäivät ovat kadottaneet merkityksensä, torstaina voi juoda lasillisen viiniä ystävän seurassa ja perjantai-iltana puolestaan imuroida kello yhdeksältä. Ei sillä päivällä niin väliä... Pidän elämästäni tällaisena, epäsäännöllisenä. Vaikka hetken jo ajattelin, että olen niin tykästynyt rutiineihini, etten enää tällaiseen sopeutuisi. Olen kuitenkin saanut taas todeta, että en ole mikään kahdeksastaneljäänihminen. Juuri näin on hyvä.

Muutenkin tuntuu Juha Tapiota lainaten siltä, että "juuri tässä näin, vaikka sisälläni huokaan, lienee kaikki oikein päin..." Elämässäni on ollut kausia, jolloin olen elänyt menneisyydessä ja haikaillut vanhan perään. Sitten on ollut niitä kausia, jolloin on vain malttamattomana odottanut jotakin, kuten vaihtariksi lähtemistä, lukion loppumista, Suomeen pääsemistä tai vaikkapa vain seuraavaa lomaa. Mutta nyt on taas menossa kausi, jolloin on helppo elää tätä päivää ja tätä hetkeä. Ja ottaa päivä kerrallaan. Ja ilman stressiä! Ihmeellistä, mutta joskus onneksi näinkin.

Kuultua ja ajateltua

2009-03-30T12:45:00.000-07:00

- Voisitko sä tulla huomenna mun kotiin kylään? [n. 3vee poika tänään päiväkodissa, kun puin hänelle ulkovaatteita ja juteltiin meidän kodeista ja ketä niissä asuu]

- Mistä te olette tulossa...?
... Helsingistä? Miksi sulla on KUMISAAPPAAT?
[B. hakiessaan hoidossa ollutta koiraa eilen...]

- Sä olet hyvää seuraa. [Syntymäpäivänä tavattu uusi tuttavuus, josta ehkä voi tulla uusi kaveri?]

***

Suloiset lapset saavat jaksamaan toisinaan hyvin turhilta tuntuvat päiväkotisijaistelupäivät. Turhauttamista aiheuttaa se, että aina menee uuteen paikkaan ja pitää oppia uudet tavat, joita seuraavana päivänä ei kuitenkaan enää tarvitse. Paitsi että ainakin koko ajan oppii lisää ja lisää hyviä kysymyksiä, joita kannattaa esittää sitten taas seuraavassa päiväkodissa.

Kumisaappaissa on kivaa kävellä. Loska ja vesilätäköt muuttuvat kamalan mukaviksi, kun jalat pysyvät kuivina ja kuuluu hauskaa litinää ja lotinaa. Ikävöin tosin Japaniin jääneitä vaaleanpunaisia kumisaappaitani. Minulla on paljon vähemmän sinisiin Hai-saappaisiini sopivia asusteita ja vaaleanpunainen nyt muutenkin on enemmän minun värini. Oikeastaan olisin alunperin halunnutkin nimenomaan vaalenpunaiset Hai-saappaat, mutta sain saappaat joskus isältäni, jolle en kehdannut esittää todellista väritoivetta. Nyt kehtaisin jo.

Kuvan koiraa on jo hitusen ikävä. Kliseisesti koti tuntuu tyhjemmältä [meinasin kirjoittaa tyhmemmältä ja hyvin olisi sekin tähän sopinut] ilman sitä. Äskön kotiin kävellessäni mietin, kuinka avaan oven ja vastaani syöksähtää iloinen ja höpsö koiraliini. Sitten muistin, että koira palasi jo kotiinsa ja täällä olen taas vain minä.

Ja vielä lopuksi pitää sanoa se, että on ollut pitkästä aikaa kivaa tutustua ihmiseen, joka ei ole mikään tutun tuttu tai kaverin kaveri. Pienistä piireistä on omat hyötynsä - kuten se, että uusissakin paikoissa on yleensä aina joku tuttu tai vähintäänkin tosiaan tutun tuttu. Mutta toisinaan käy ahdistamaan ja ärsyttämään se, että kaikki tuntuvat tietävän kaikkien asiat.

Syntymäpäivänäni

2009-03-28T07:39:00.000-07:00

Rahkapullia.

Kukkia äidiltä.

Auringonpaistetta.

Syvällinen keskustelu.

Autokyyti illalla kotiin.

Erä Aliasta loistavan parin kanssa.

Sellainen päivä se siis...

[Vaikka äiti olikin kaukana... mutta oli antanut rahaa kukkiin ja muistutti jatkuvasti käyttämään ne nimen omaan sitten kukkasiin.

Vaikka vietinkin päivän harjoittelussa, missä ei edes tiedetty, että minulla on synttärit... mutta siellä on loistava kokki ja syntymäpäivänä sattui olemaan hyviä pullia.

Vaikka tällä hetkellä sataakin taas lunta taivaan täydeltä... mutta syntymäpäivänä oli aurinkoista ja kaunista.

Vaikka en nähnyt yhtään ystävää... tai enpä ainakaan vanhaa. Mutta koskaan ei tiedä, milloin saattaa löytää uuden ystävän.]

Lupauksia keväästä

2009-03-22T13:26:00.000-07:00

Oli kiirettä ja hirmuinen hoppu. Paljon tehtäviä tehtävänä ja tentteihin luettavaa. Perjantaiaamuna palautin viimeisen tehtävän tältä erää. Stressi purkaantui iltapäivällä keskittymiskyvyn puutteena ja hihityksenä takapenkissä. Huomenna alkaa parin kuukauden työharjoittelu ja sen tehtävistä ei vielä tarvitse murehtia. Tähän sopivaan saumaan tuli mahdollisuus lähteä käymään paikassa, jossa ehdin asua aikoinaan vain kaksi ja puoli kuukautta, mutta jonka huomasin edelleen tuntuvan kodilta.

Sain purkaa ajatuksiani ja kokemuksiani ja tulla kuulluksi. Kuulin, etten ole ainut Japanista Suomeen palannut, joka ei tiedä, miten hissi täällä toimii [että ovi pitää ihan itse avata...]. Sain myös lenkkeillä kaikessa rauhassa ja nauttia pienen kylän maisemista ja puhtaasta ilmasta. Sain nauraa, laulaa sydämeni kyllyydestä ja ihmetellä Jumalan hyvyyttä.

Tutustuin myös uusiin ihmisiin. Vaikka tavallaan he eivä edes tuntuneet kovin uusilta: olin kuullut juttuja ja nähnyt valokuvia. Pitkästä aikaa ei tullut semmoinenen olo, että empä nyt jaksaisi olla kovin sosiaalinen näiden uusien ihmisten joukossa...

Huomenna alkava harjoittelu ei tunnu viikonlopun jälkeen enään niin jännittävältä kuin vielä perjantaina. On kamalan iloista olla vaan. Iloita tästä alkavasta keväästä ja kaikesta siitä, mitä olen muutaman viimeisen vuoden aikana elämääni saanut. Tulevaisuuskin tuntuu tänään sellaiselta, että ihan mitä vaan voi oikeastaan tapahtua.

Keveitä päiviä

2009-03-09T14:10:00.000-07:00

Viikko sitten sunnuntaina ystävä vei minut Imatralle. Muisti, kuinka joskus olin kertonut sinne haluavani, päästäkseni näkemään Hirvisaaren kirjojen tapahtumapaikkoja. Ihastuin tähän hotelliin ja siihen paikkaan, jossa voisi olla koski, jos patoa ei olisi. Hymyilin ja hihkuin kuin pieni tyttö.

Suunnittelin ihan, että nämä kuvat olisin lisännyt jo viikko sitten. Mutta taas siirryttiin vauhdilla päivästä toiseen ja koti-iltoja kertyi vain yksi. Silloin pyykkäsin, saunoin ja katsoin Metsoloita . [Metsolat on edelleen yksi lempisarjojani. Aitoa elämää. Sarja, jossa ei oikeastaan edes tapahdu mitään ja silti se on hyvä.]

Opiskelujuttuja on riittämiin, mutta onneksi myös ystäviä on ehtinyt nähdä ja vähän töitäkin tehdä. Lauantaina vietettiin tädin ja hänen miehensä yhteisiä synttäreitä. Sukulaisia oli mukava nähdä ja "naisten juttuja" olisi jaksanut kuunella pidempäänkin. Sunnuntaina vietin laatuaikaa B:n kanssa. Ja tänään on saatu viikko hyvin käyntiin, kun aamulla sain nukkua pitkään, katsella sitten tallennettua hääohjelmaa ja juoda pari kuppia kahvia ennen kuin matkustin toiselle puolen pääkaupunkiseutua tekemään ryhmätyötä. Seuraavan kahden viikon aikana pitäsi tehdä yksi laajahko verkkotehtävä, yksi iso ryhmätyö ja pari tenttiä. Meinasi jo ahdistus iskeä [ja iskikin], mutta rento ryhmätyöpäivämme sai minut uskomaan siihen, että tästäkin kaksiviikkoisesta selvitään. Sen sijaan, että olisimme kovasti stressanneet, suunnittelimme pariviikkoisemme ajankäytön ja löysimme haastateltavan. Lopun ajan käytimme miehistä puhumiseen ja kauniisti katetun pöydän ääressä herkutteluun ja maailman parantamiseen. Ja nyt, kun päästään taas Tiinan mielestä otollisimpaan aikaan opiskella taidankin siirtyä tenttikirjan tai verkkotehtävän pariin.

Muualla matkaamista ja kotiutumista

2009-03-02T11:41:00.000-08:00

Nyt tuntuu siltä, että olen kotiutunut kotiini, kouluuni ja tähän meidän ihanaan Suomeen. Välillä olin jo ehtinyt unohtaa sen kaiken, miksi niin kovasti Japanissa Suomeen kaipasin.Viikonlopun vietin ystävän luona Lappeenrannassa. Edellisestä vierailustani kaupunkiin oli ehtinyt kulua monta vuotta ja kaupunki tuntui monta vuotta vanhemmasta erilaisella tavalla mielenkiintoiselta. Ihastuin uudestaan ystävällisiin ihmisiin ja luontoon siellä. Uutena ihastuksena taas tulivat vanhat talot ja kaupungin historiallisuus. Tuliaisina kotiin Virkkukoukkusen ihana essu, jota en voinut olla ostamatta, varsinkin kun olin ehkä tuntia aiemmin valitellut ystävälleni essuttomuuttani.

2009-02-27T14:31:00.000-08:00

MullaEiOoMiestä.KamalanPaljonStressiäOpiskeluista.
EnKerkeeNähdäKetään.
JaksookohanKukaanKuunnellaMunJapaniVouhotuksia?
VarmaanNiitäJoKyllästyttää.
TöitäkinPitäisiTehdäMuttaMitenSitäKerkeäsi.
TiskitKertyy
JaPuhtaatSukatLoppuuTaas.

Tällä viikolla on valitusajatusteni lisäksi miettinyt paljon mennyttä ja lukenut monta monta sivua vanhoja päiväkirjoja. Olen tuntenut kiitollisuutta siitä, miten elämäni on lopulta mennyt. Olen elänyt uudelleen tunteita ja tapahtumia vuosien takaa ja tajunnut asioita, joita koskaan ennen en ehkä ole tajunnut itsestäni.

Tänään istuin kahden kahvikupillisen verran vanhan opiskelupaikkani päärakennuksessa. Siellä tuoksui samalle kuin silloin ennenkin. Ja minä muistin sen tuoksun mukana niitä tunteita, joita siellä on koettu. Oli tärkeää saada istua siellä ja olla vaan, miettiä, mistä olen luopumassa. Tällä viikolla olen nimittäin kirjoittanut ja postittanut hakemuksen, jossa toivon saavani vaihtaa siihen opiskelupaikkaan, jossa tällä hetkellä opiskelen, mutta vielä vain väliaikaisella luvalla.

Illalla istuin opiskelijaillassa. Katsoin ikkunasta kuinka ulkona satoi lunta ja mietin, että minulla on tässä juuri se, mitä kaipasin kovasti Japanissa. Oli toisia nuoria aikuisia, oli hyvää opetusta. Sai laulaa yhdessä virsiä ja veisuja suomeksi. Miksi minä siis koko ajan haluaisin jotain lisää, odotan, että "jotain tapahtuisi"? Ja siinä hetkessä osasin olla onnellinen ihan vain siitä, että sain istua ja olla siinä. Kaikki hyvin tänä iltana siis.

Tyttöratkaisuja ja kuulumisia

2009-02-22T12:43:00.000-08:00

Vähän hämäriä kuvia, suokaa anteeksi. Mutta tässä Tiinan kodin tyttöratkaisuja... Halpispeilini olin suunnitellut laittavani taulukoukulla seinään. Olisi kumminkin pitänyt olla ruuveja ja porakone. Aikani päätöntä itseäni katsomaan kyllästyttyäni otin yöpöydän sijaa toimittaneen jakkaran ja siitä tulikin koroke peilille. Toimii, varsinkin kun olen tämmöinen lyhemmän puoleinen.

Kaimani kokosi jo muutama viikko sitten vessan hyllyni. Siitä tuli oikein kiva ja tilaan sopiva, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että lattia viertää alaspäin, joten hylly jäi melko vinoon. Onneksi olin vähän aiemmin hamstrannut itselleni kaikenlaisia aikatauluopuksia. Aluksi yritin paikata tilannetta vessani väreihin sopivalla Vantaa-Kerava-aikataululla, mutta se osottautui liian ohueksi. Mutta [huonommin väreihin sopiva] Espoo-Kauniainen-aikataulu oli juurikin sopivan paksu.

***

Olen jälleen ehkä löytänyt sen opiskelujuttuihin liittyvän kirjoitustaidon, jota jokin aika sitten peräänkuuluttelin. Viimeisen kymmenen päivän aikana olen saanut aikaiseksi parikymmentä sivua tekstiä, vihdoinkin. Äskön sain palautettua opettajalle sähköpostitse yhden kotitentin ja yhden kirjareferaatin ja on voittajaolo, vaikka huomenna pitäisikin sitten aloitella jo seuraavaa tehtävää ja jossain välissä keretä lainaamaan jostakin kirjat seuraavaa tenttiä varten.

***

Viime päivien tein myös ahkerasti töitä. Työkaverit vaihtuivat tiuhaan ja reilussa viikossa ehdin tutustua moniin uusiin ihmisiin. Huomasin, että nykyisin pystyn jo melko nopeasti sanomaan, kenen kanssa minun on helppo ja mukava tehdä töitä ja kenen kanssa taas ei. Työhakemuksissani toitotan aina sitä, kuinka tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja se on kyllä ihan totta. Minulle on opetettu, että kaikista ei tarvitse tulla parhaita ystäviäni, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Mutta on se vaan jännä, miten työpäivään voi vaikuttaa hyvinkin paljon se, minkälaisen tyypin kanssa saa töitä tehdä [vai pitääkö olla yksin]. Tylsäkin työ voi tuntua mukavalta hyvässä seurassa ja mukavastakin työstä voi tappaa ilon ärsyttävä ja ylimielinen työkaveri.

Metsän tyttö

2009-02-18T01:47:00.000-08:00

Olen kotoisin metsästä. Tai oikeastaan olen syntynyt kaupungissa ja elänyt kolme ensimmäistä vuotta siellä. Mutta niiltä ajoilta en muista mitään. Sen sijaan muistan sen, miten metsässä

keitettiin sienisoppaa pikkuveljen kaverin kanssa

salakuunneltiin kivien ja kuusten takana isompia koululaisia, jotka hiihtivät melkein meidän takapihalla

pidettiin kiipeilykerhoa [ja minä olin aina surkein, mutta minä tein meille kiipeilykortit ja sain kai siten pysyä mukana]

tehtiin metsäretkiä, joille otettiin eväät mukaan [ja yhdellä niistä luvattiin rientää kertomaan kavereille siitä, kun joku saa ensisuudelman, ja se lupaus piti]

luisteltiin joskus suolla, joka sijaitsee melkein meidän takapihalla

leikittiin dinosauruksilla ynnä muilla kuusten kantojen koloissa

kiivettiin salaa vanhemmilta talonkorkuiselle kivelle [tai yleensä muut kiipes, minä en uskaltanu]

tekstailtiin ihastukseni kanssa kun minä istuin metsässä kivellä tekemässä enkun läksyjä ja miettimässä sitä poikaa

... ja paljon muita hyviä muistoja mahtuu sinne metsään. En niinkään koe kasvaneeni maaseudulla, vaan nimen omaan metsässä. Siellä ovat minun juureni.

Eilen, kun pidin sitä Timon määräämää vapaapäivää [ja tänään on muuten toinen!], lähdin tutkimaan uuden asuinympäristöni metsää. Eihän se sama ole, kuin se minun oma metsäni, mutta hyvä paikka sekin oli.

Ehdin myös vihdoin saattamaan loppuun puun teippauksen seinälleni. Teippauksen aloitti V. jo ajat sitten, mutta ilman sinitarraa ei Ikean puu tahtonut pysyä seinälläni. Nyt se on siellä, piristyttämässä isoa ja valkoista seinää.

Timo-terapeutin kanssa juttusilla

2009-02-11T12:02:00.001-08:00

Aamulla

- Nukuin tänään pommiin...
- Huomasin.
- Kuulit varmaan senkin, kun soitin sinne päiväkotiin, jonne piti mennä sijaiseksi, ja kerroin, miten on käynyt?
- Joo. Miten ne suhtautu?
- Ihan hyvin. Onneksi. Mutta mua kyllä harmittaa kamalan paljon. Ja nolottaa. Mutta eihän tällaiselle mitään voi... En vaan herännyt.
- Olisit voinut mennä eilen aikaisemmin nukkumaan.
- No mutta piti vielä vähän yrittää tehdä niitä opiskelujuttuja... Näithän sä, kun täällä olohuoneessa istuin, luin ja tein muistiinpanoja.
- Joo ja näin myös, kun sitä ennen katsoit kaksi tuntia telkkaria. Olisit käyttänyt sen ajan opiskeluun ja mennyt sitten aikaisemmin nukkumaan!
- Niin mutta piti sitä jotenkin rentoutuakkin...
- Nukkuminenkin on ihan hyvää voimien keräystä. Ja olisit sä voinut katsoa sitä telkkaria kahden tunnin sijasta vaikkapa vain tunnin!
- No joo.. totta. Mutta en mä kyllä ymmärrä, että miten en yhtään ollut herännyt siihen herätyskelloon?! Jospa se ei edes soinut?
- Soi se. Minäkin kuulin sen.
- Mikset tullut herättämään?
- Koska olen pehmolelut! Pehmolelut ei kävele huoneesta toiseen herättämään ihmisiä. Sitä paitsi, mitäs siirsit mut eilen pois sängystäsi tänne olohuoneeseen! Kuvittelit muka olevasi jo niin iso tyttö, ettet tarvitse pehmolelua viereesi...
- ...
- No, lupaathan sitten iltapäivällä kävellä juna-asemalle ja nauttia auringonpaisteesta ja kerätä vähän energiaa?
- Lupaan.

Illalla

- No miten meni päivä?
- Kiitos ihan hyvin loppujen lopuksi. Sain hoidettua asioita, joita luulin etten kerkee hoitamaan ennen kuin ensi viikolla, kun meinasin ruveta ahneeksi noiden töiden suhteen... Ja kävin ostamassa toisen herätyskellon!
- No hyvä, että sulla nyt on toinen herätyskello, jonka voit laittaa soimaan varmuuden vuoksi myöhemmin. Mutta etkö sä yhtään tajunnut, että pelkkä herätyskello ei ole ratkaisu ongelmiin?
- No oon mä muutakin tänään tajunnut... Junassa Jaakko Heinimäki muistutti mua Metro-lehden kakkossivulla siitä, että ihminen haluaa aina ja aina vaan lisää tavaraa ja tilaa ja kaikkea. Vaikka oikeesti meidän ääretöntä kaipausta ei voi täyttää mikään muu kuin ääretön Jumala.
- Fiksu mies.
- Niin on. Anna mä luen sulle pätkän: "Yrittäessämme täyttää ääretöntä nälkää äärellisillä herkuilla me luulemme täyttävämme sydämemme kaipausta, mutta me täytämme vain ullakkomme ja autotallimme ja kanaverkkovarastomme. Ja kulutamme kotiplaneettamme äärelliset resurssit loppuun." ... Mä päätin sitten, että ei mun tarvitse haalia niitä töitä niin kamalan paljoa ittelleni. Vähempikin riittää... Mullahan on jo tavaraakin oikeestaan ihan tarpeeksi. Ei se raha ole se tärkein juttu tässä elämässä kuitenkaan.
- Viisas päätös. Ja lupaathan sitten pitää ensi viikolla ainakin yhden vapaapäivän?
- Lupaan.

Juoksemista

2009-02-10T11:42:00.001-08:00

Juoksen bussiin, bussista junalle [kun yksi bussi jää tulematta ja seuraavalla bussilla ehtii juuri ja juuri, kun leikkii juoksukilpailua muiden bussimatkustajien kanssa] ja pyykkituvalta kotiin ja takaisin, kun unohtui kännykkä, jolla maksaa pyykinpesusta...

Kiire on osittain itse aiheitettua. Toki koulu teettää töitä, joita ei vaan voi jättää tekemättä. Mutta sitten nyt, kun tällä ja ensi viikolla on vähän löysempää koulussa, haalin minä itselleni töitä. Että saisi rahaa ruokaankin... Elämä on valintoja ja minä olen valinnut oman kodin ja tämän kiireen, soluasunnon sijaan. Enkä kadu. Pidän omasta kodistani. Pidän myös haalimistani töistä. Tänään sain erään pienen pojan yllättymään päiväkodissa sijaistaessani. "Hei, se osaa pukea!" totesi lapsi minusta vakituiselle hoitajalleen.

Viime viikonloppu jatkoi hyvien voimankeräysviikonloppujen sarjaa. Seuraavat kaksi tehdäänkin sitten töitä, joten oli tarpeenkin saada olla vaan. Saunoin, pelailin kynttilänvalossa hauskaa papupeliä, söin hyvin ja paljon ja nautin hyvästä seurasta. Pitkäksi venähtäneiden sähkökatkosten aikana unohdin olevani kaverini kerrostalokolmiossa Tampereella ja luulin mökkeileväni.

Enempää ei tänään ajatus kulje, eikä kuviakaan jaksa purkaa kamerasta.

Viikonloppua ja the neljäs kuva

2009-02-02T11:17:00.000-08:00

Viikonloppu antoi valtavasti voimia tähän viikkoon. Sain pitää vieraanani kaimaani Savosta. Sai puhua, nauraa, kuunnella, ajatella yhdessä ja olla vaan. Kävimme Kansallismuseossa ja katsoimme B:n elokuvatarkastamon suosittamana elokuvan. Lauantaina sain kylään myös B:n ja V:n, sekä B:n koiran. Koira tuli B:lle tasan kolme vuotta sitten, kun me vielä olimme kämppiksiä ja jälleen mietimme sitä pientä & suloista karvakasaa, joka ensimmäisenä iltanaan meillä kuolasi hupparilleni ja oli niin kovin pelokas. Hän valloitti sydämestäni ykköskoiran paikan hyvin nopeasti.

Sunnuntaina vietin tyttöjeniltaa uusien luokkakavereideni kanssa. Laskimme pulkalla mäkeä ja söimme hyvin. Suklaafondueta varten oli alunperin ostettu kaksi levyä suklaata, mutta haimme melko pian kaupasta kolme levyä lisää... Herkuttelumme alkoi kuitenkin kuulostaa lähes terveelliseltä, kun opiskelukaveri valoitti tänään ruokapöydässä heidän miesteniltansa tarjontaa. Lakkailimme myös kynsiä, teimme naama- ja kasvohoitoja, luimme naistenlehtiä ja puhuimme tietysti miehistä. Tekee välillä oikein hyvä tyttöillä kunnolla ja plussaa oli myös päästä tutustumaan uusiin opiskelukavereihin myös koulun ulkopuolella.

Malla haastoi minut esittelemään neljännen kuvakansioni neljännen kuvan. Tässäpä se. Kuva on viime huhtikuulta Japanista. Kotini lähellä virtasi joki, jota reunustivat monet kirsikkapuut. Kirsikkapuiden kukinta-aikaan joenvarsi oli täynnä puita ihastelemaan tulleita ihmisiä. He olivat päiväkävelyllä, piknikillä, ottamassa valokuvia, ihastelemassa... Miltähän kevät tuntuu ilman kirsikkapuiden kukkaloistoa?

Tänään ajatukset ovat viipyilleet paljon Japanissa. Tasan vuosi sitten kesäkämppikseni saapui Japaniin. Nyt hän ja monet muut jatkavat edelleen elämäänsä siellä ja minä olen täällä. Japanista olen tähän asti kaipaillut lähinnä muutamia ihmisiä, auringonpaistetta ja joitakin ruokia, mutta tänään olen huomannut ajattelevani monia pieniä, hassujakin asioita. Kuten sitä, millaista oli istua lähikirjastossa tekemässä töitä tai miten erilaista siellä oli reissata junassa.

Vielä muutama muu kirsikankukkakuva... koska tänään ikävöin sinne.

Etsintäkuulutetaan kyky kirjoittaa

2009-01-28T11:55:00.001-08:00

Olen taukoillut ammattikorkeakouluopinnoista kaksi vuotta. Sinä aikana muun muassa kouluni kirjastoon on saatu uusi järjestys, kouluni on liittyny osaksi suurempaa kokonaisuutta, opintotoimisto on ehtinyt muuttaa [nyt jo kahdesti] ja kirjastokorttini vanheta.

Kahdessa vuodessa pelkäsin menettäneeni opiskelumotivaationi. Millään en olisi halunnut palata takaisin opiskeluiden pariin. Mutta onneksi olinkin väärässä! Motivaatiota löytyy ja opiskelu on
M I E L E N K I I N T O I S T A. Kahden vuoden tauko oikeastaan teki todella hyvää! Ehdin kasvaa kaksi vuotta [valitettavasti pituutta en yhtään] ja asiat, jotka kaksi vuotta sitten olisivat saattaneet tuntua vähemmän merkityksettömiltä, kiinnostavat nyt kovasti.

Mutta! Olen unohtanut, miten kirjoitetaan. Jo monesti olen yrittänyt istua tietokoneelle kirjoittamaan kommentoivaa kirjareferaattia. Tehtävää, jonka tekemistä oikeasti odotin. Sitä ei tarvitse vielä muutamaan viikkoon edes palauttaa, mutta kuulosti sellaiselta "juuri minun tehtävältäni", joten luin kirjan heti ja tuskin maltoin odottaa, että pääsen analysoimaan... Mutta ei. Istun vain koneen ääressä ja ihmettelen. Kokoan sisällysluetteloa - ideoita olisi, mutta silti tuntuu, etten osaa sanoa mitään. Ajattelin saavani tehtävän tehtyä eilen, tai viimeistään tänään, mutta luovutin. Sen sijaan olen suurella mielenkiinnolla lukenut yhtä kotitenttikirjaa ja tehnyt siitä muistiinpanojakin. Kyllä niitä tuohon ruutuvihkoon kirjoittelee, mutta mitenköhän käy, kun pitäisi istua taas tähän koneelle ja yrittää saada hajanaiset ajatuksensa fiksuksi kokonaisuudeksi...?

Täällä puhutaan suomea!

2009-01-22T11:45:00.000-08:00

Rakennan elämää tänne puolelle Suomea [tai yleensäkin Suomeen...] pikku hiljaa. Välillä tekee meili haukata vähän liiankin suuri pala kerralla. Joka paikkaan, minne kutsutaan, tekisi mieli mennä. Toisinaan on kuitenkin pakko muistuttaa itselleen, ettei kaikkea ole pakko tehdä ja saada vielä ihan nyt ja heti. Ensi viikollakin ehtii, tai ensi kuussa.

Olen jatkanut ajanviettoa niiden tuttujen ja turvallisten [ja ihanien!] ihmisten seurassa. Viikonloppuna en koonnutkaan kylppärin hyllykkö [ja siksi vessaan ostetut muovikukatkin majailevat vielä vessapaperilaatikossa] vaan lauantaina vietin leppoisaa aikaa E:n luona ja sunnuntaina sain oppitunnin kaalikääryleiden teosta ja Carcassonen peluusta B:llä ja V:llä. Hävisin kaikki kaksi peliä, mutta kaalikääryleet olivat herkullisia!

Japanissa oli aikaa itselle. Huomaan oppineeni paremmin tarkkailemaan itseäni. Millainen olen väsyneenä, millainen iloisena... Milloin on parempi maata kotona peiton alla ja milloin taas aika nähdä ystäviä. Olen myös antanut itselleni olla luvan väsynytkin. Aina ei tarvitse jaksaa yrittää. Kuten lauantaina, kun en vieläkään saanut aikaiseksi pestä pyykkiä. Stressaamisen sijaan kävin ostamassa kolmet uudet sukat, ne kun loppuivat kesken. Tiistaina jo jaksoin pestä pyykkiäkin ja eilen olin hurjan energinen. Tänään on sitten ollut taas sohvallamakoilupäivä. Imuroin sentään, mutta imuri on vielä keskellä keittiön lattiaa.

Virastoissa ynnä muissa "virallisissa paikoissa" juoksemisesta en tykkää. Vielä vähemmän nyt, kun joudun ensin etsimään Kelat sun muut netistä ja sitten olemattomilla suunnistustaidoillani löytämään ennalta vieraat paikat. Mutta hyvää palvelua olen saanut [eikä ole kyllä tullut sellainen olo, mistä jotkut Japanin-reissaajat puhuvat, että Suomessa huomaisi selvästi palvelun olevan huonompaa!]. Ja ihanaa on ollut, kun kaikki asiansa on saanut selittää suomeksi! Osan asioista olen yrittänyt hoitaa netissä, mutta loppujen lopuksi se ei ole niin kätevää kuin kuvittelisi. Vakuutusyhtiöstä soittelivat vielä perääni kumminkin ja maistraattiin jouduin soittamaan itse, kun eivät kirjani siirtyneetkään heti uudelle paikkakunnalle, enkä meinannut saada kaikkia paikkakuntalaisille kuuluvia etuja sen takia käyttööni. Luultavasti olen myös unohtanut hoitaa joitakin tärkeitä juttuja. Kelasta esimerkiksi lähestyivät minua kirjeellä, jossa kyselivät, asunko vielä ulkomailla vai olenko palannut Suomeen. Minulle oli myönnetty oikeus sosiaaliturvaan vain joulukuun lopulle... Kaikkea ei vaan voi muistaa. Mutta hengissä ollaan, edelleen ja ilman mitään suurempia paluushokkeja [ainakin toistaiseksi].

Satunnaisuuksia

2009-01-16T10:58:00.000-08:00

En ole vieläkään purkanut loppuja pahvilaatikkoja. Samoissa paikoissa ovat, mihin viikko sitten jäivät. Yksi ilta kyllä etsin paniikissa kirjastokorttejani. Pelkäsin hukanneeni kaikki neljä, enkä edes halunnut ajatella, paljonko niidenkin kaikkien uusiminen maksaisi. Löysin ne lopulta onneksi. Sängyn alta, kynttilöiden ja cd:eiden joukosta. Myös peili odottaa paketista ottoa ja seinälle ripustusta. Vessan hyllykkö taas kokoamistaan... Mutta kaikki ajallaan. Ehkäpä jo huomenna.

Viikko on tuntunut mielettömän pitkältä. Alkuviikon stressasi, jännitti ja itketti. Keskiviikkona ajattelin, että koskahan taas lähden kouluun iloisin mielin, stressaamatta mistään. Mutta tänään jo läksin! Eilen tuli hyvä olo siellä uudessa koulussa. Kaatoivat koivun koulun pihasta ja siitä tuli hyvä tuoksu. Kotoisa. Eteisessä oli tarjolla ilmaista leipää opiskelijoille. Oikein jälkiuunileipää löysin. Istuin luokassa ystäväni T:n tekemät villasukat ylös farkkujen päälle vedettynä ja tunsin, että eiköhän täältäkin ala se minun kokoiseni paikka löytyä. Ja tänään oli jo paljon rennompi olo mennä ja olla. Enkä ehkä enää ole niin hiljainenkaan siellä muiden joukossa, kuin vielä alkuviikosta.

Ja ne sanovat, että on kiva, kun olen siellä heidän joukossaan. Ja minä tahdon uskoa niitä. Ja minusta on kiva olla siellä.

***

Sitten vielä kuusi satunnaista asiaa minusta, koska 17 neliötä haastoi kertomaan. Extrana satunnaisia kuvia uudesta kodistani.

1. Kolmantena päivänäni ammattikorkeakoulussa luiskahdin kalliolta järveen kesken koko uuden opiskeluryhmän kulttuurikierroksen. Viimeisen museon kiersin märissä housuissa ja kengissä. Eräs herrasmiesmäinen opiskelukaveri lainasi onneksi kuivan paidan, enkä edes tullut kipeäksi. Opiskelukaverin kanssa esittäydyttiin vasta paidanlainauksen jälkeen.

2. En pidä ilmapalloista.

3. 14-vuotiaana ihastuin keltaiseen väriin ja käytin suurimmaksi osaksi keltaisia vaatteita. Joinakin päivinä olin päästä varpaisiin keltaisissa. Joskus sain kyllä sitten kuulla tipitii-laulua siitä hyvästä.

4. Olen pidellyt käsissäni laiskiaista ja alligaattorin poikasta

5. Matkustin ensimmäistä kertaa junalla yksin 20-vuotinaana. Äitini oli kovasti huolissaan siitä, löydänkö oikean junan Tampereen asemalla, vaikka olin kyllä jo pari vuotta aikaisemmin vaihtanut yksikseni lentoa Frankfurtin lentokentällä...

6. Haluaisin puolittaa kotona leivotun, pellillisen pizzaa aina niin, että ensin pizza leikataan neljään nelikulmion muotoiseen osaan, ja sitten jokainen osista laitetaan vielä puoliksi kulmasta kulmaan niin, että pellillisestä saadaan kahdeksan kolmion mallista pizza-palaa.

Syysmyrskyä

2009-01-12T11:46:00.000-08:00

Ulkona tulee. Lujaa. Peltikattoisessa talon ylimmässä kerroksessa asuva Tiina kuvittelee koko ajan, että traktori kaataa kauhastaan kiviä jonnekin taloni nurkalle. Tuuli heitti ystävältä lahjaksi saadun Tervetuloa-kylttini pois ovesta. Ripustin sen takaisin, mutta tuulen uusittua temppunsa luovutin ja toin sen sisälle turvaan. Laitetaan se sitten takaisin, kun tuuli vähän rauhoittuu.

Minä en välittänyt tuulesta vaan tein pienen iltalenkin. Muistin sentään vielä vähän jotakin tästä alueesta. Olen asunut näillä samoilla nurkilla ennenkin, kolme ja puoli vuotta sitten, mutta vain lyhyen aikaa. Reitistä juna-asemalle muistin alun. Ja ison kuopan. Muutoin ilta on kulunut sohvan nurkkaan käpertyneenä. E:ltä saatua reilun kaupan tummaa appelsiinisuklaata, teetä hunajalla ja Fernando Ortegan musiikkia, hyvä lehti... tarvitsin sitä tämän pitkän päivän jälkeen.

Tänään alkoi koulu. Tai ainakin melkein. Aamulla selviydyin tunnin matkasta koulun läheiselle junamatkalle ja löysin kouluni. Mutta koululla kukaan ei tuntunut tietävän mitään. Paitsi yksi vanha opettajani, entisen kouluni nykyinen johtava opettaja, jonka jostain syystä tuolta bongasin. Häneltä kuulin, että opettajani on sairastunut ja luennot peruttu. Onneksi löysin kaikkien tietämättömien ihmisten lisäksi kuitenkin myös ihanan opintosihteerin, joka tiesi paljon ja otti selvää siitä, mitä ei tiennyt. Nyt olen minäkin paljon viisaampi, eikä huomenaamulla toivottavasti jännitä yhtä paljon kuin tänään.

Pitäisi totuutella uuteen rytmiin. Kymmeneltä nukkumaan ja kuudelta ylös. Nyt kello on jo yli kymmenen, eli ei onnistu ihan vielä tänään. Mutta jos viime yönä meni ennakkotehtävän kanssa noin kahteen, niin eikö yksitoista olisi jo ihan hyvä saavutus? Luulen tarvitsevani paljon unta. Monet paluuseen, uuden koulun aloitukseen & muuttoon liittyvät asiat vaativat selvittelyä ja hoitamista ja se kaikki tuntuu luovan tällä hetkellä kovasti stressiä. Yritän ajatella, että asia ja päivä kerrallaan, mutta aina se ei ole niin kovin yksinkertaista.

Muutto ilman kuvia

2009-01-09T13:34:00.000-08:00

Aamulla (eilen) isä haki kaupungista ison peräkärryn lainaan. Oli vielä pimeää, kun täytimme sen ja kaksi autoa. Isä ajoi peräkärryllistä autoa, pikkuveli toista. Olin pikkuveljen kyydissä ja taukopaikassa se tarjosi sämpylän ja kahvia.

Tavaroiden kantaminen toisen kerroksen pikkukaksiooni kesti yllättävän vähän aikaa. Sohvakin haettiin. Miehet laittoivat elektroniikkavehkeet toimintakuntoon, kun sanoin, etten kumminkaan osaa. Ne sanoivat, että se nyt on ihan helppoa ja kuitenkin niilläkin meni hetki telkkarin kanssa tapellessa.

Illalla kävi entinen kämppikseni B. Juotiin teetä ja tuotiin sen tuomia keksejä. Täytettiin myös kirjahyllyni. B nauroi kategorioilleni. Oli muun muassa hölynpölykirjoja, joiden joukkoon pääsi muun muassa vanha tenttikirja [jonka ostin silloin, kun olin innokas fuksi ja en vielä tajunnut, että vain harvat kirjat kannattaa ostaa omakseen].

Tänään olen yrittänyt opetella tulemaan toimeen paikallisbussien kanssa. Junat ovat paljon kivempia, kun junaääni aina kertoo, missä ollaan. Aamupäivällä jäi väliin reissu vanhalle koululleni, mutta iltapäivällä rohkaistuin kysymään taukopaikalle bussinsa ajaneelta kuskilta, että mistähän se bussi oikein lähtee taas liikenteeseen. Neuvoi kyllä, mutta otti sitten kyytiinsä kuitenkin ihan siitä taukopaikalta, kun en olisi enää pysäkille ehtinyt ajoissa. Yhdestä jutusta taas selvittiin... pakko todeta, että odotan sitä päivää, kun elämä täältä alkaa tuntua tutulta, turvalliselta arjelta. Onneksi illalla ei enää tarvinnut palata huonekalukaupasta kotiin bussilla, vaan sain kyydin kotiin entiseltä-melkein-harkkaohjaajaltani E:ltä. Lisäksi sain hyvää teeseuraa sekä apua laatikoiden purkamiseen. Ilman näitä tällä päin Suomea asuvia tuttuja, ihania ihmisiä tämä muutto olisi varmasti tuntunut vähän masentavalta! Nyt ei masenna, väsyttää vaan.

Kohti uutta - taas.

2009-01-04T13:51:00.000-08:00

Tänään olen istunut vilpoisella vintillämme. On tarvittu kahdet villasukat, fleece-paita ja huppari, että siellä on tarjennut. Olen penkonut vanhoja tavaroita ja lajitellut niitä: roskiin, kirpparille, uuteen kotiin, jätetään tänne vanhempien vintille... Olen lueskellut vanhoja päiväkirjoja ja kirjeitä, miettinyt menneitä. Hymyillyt monille muistoille. Ja miettinyt, kuinka kiitollinen olenkaan ystävistäni!

Tasan seitsemän vuotta sitten minä nautin vaihto-oppilaana auringon lämmöstä Brasiliassa. Niiltä ajoilta löysin tänään monta muistoa. Suomalaisten ystävien lähettämiä kirjeitä ja lappusia sekä brasilialaisten me-ei-unohdeta-sua-tule-pian-takaisin-lappusia. Niihin brasilialaisiin pidän enää harvaan yhteyttä. Niistä suomalaisistakin kirjeen lähettäjistä muutama on hävinnyt elämästäni vuosien saatossa. Mutta moni on edelleen iso osa elämääni, on ollut jo monien vuosien ajan. Heidän pelkkä olemassaolo auttaa jaksamaan uudet alut, aina ja aina vaan. He eivät katoa, vaikka minä menen minne. On aivan uskomatonta ajatella, kuinka lapsuudesta asti on voinut säilyä heidän kaltaisiaan ystäviään!

Vielä muutaman päivän pakkaan tavaroita ja nautin näiden ystävien seurasta täällä. Loppuviikosta muutan, aloitan taas uuden jakson elämässäni. Kahden vuoden tauon jälkeen palaan opiskelemaan. Jatkan opintoja siitä mihin viimeksi jäin, mutta eri koulussa. Jännittää. Muutan uuteen kotiin, ihan ensimmäistä kertaa asun yksin Suomessa. Onneksi silläkin puolen Suomea on ystäviä. Kolmen entisen opiskelukaverin [voiko sanoa opiskeluystävä?] kanssa vietimme yhden heistä syntymäpäivää siivoten uutta kotiani vuodenvaihteen jälkeen. Ja silloinkin minä mietin, että miten olen voinut saada tällaisia ystäviä?

Siellä Brasilian-kirjeiden joukossa oli yksi itsekirjoittamani, ystävälle tarkoitettu, mutta keskeneräiseksi jäänyt. Se oli kirjoitettu kolme viikkoa ennen Suomeen paluuta, ja siinä minä mietin, miten kaikki taas lähtisi Suomessa käyntiin, kun oli tulossa uudet opiskelukaverit ja monta muuta uutta juttua. Ja kaikki meni hyvin. Ehkä nytkin menee?