Eräänä kesäpäivänä.

Matkustetaan bussilla Helsingistä kotiin japanilaiskesävieraan kanssa. On ollut hyvä aamupäivä. On kierretty ympäri kaunista kesäistä Helsinkiä. On juotu kahvia torilla ja ihasteltu kauniita rakennuksia. Höpötetään japaniksi ja nauretaan. Istutaan ihan keskimmäisen oven vieressä ja seurataan ihmisiä, kun ne jäävät pois bussista. "Konnichiwa!" sanoo yksi mies poislähtiessään. Nauretaan ja mietitään, onko se ymmärtänyt kaiken, mitä ollaan puhuttu. "Sayonara!" tokaisee toinen mies pois hypätessään. Nauretaan vielä enemmän. Kolmas mies katsoo pitkään jäädessään pois yhtä pysäkkiä meitä aiemmin. Mietitään, onko sekin ymmärtänyt kaiken vai miksi se oikein katsoi ja hymyili [eihän tuntemattomat suomalaiset katso ja hymyile?]. Jäädään itsekin pois, kävellään postilaatikoille ja siellä tavataan se kolmas mies! Häntäkin naurattaa. On kuulemma nähnyt meidät jo juna-asemalla aamulla, melkoinen sattuma siis että tässä nähdään taas, tokaisee.

Mennään kotiin ja minä sanon, että nyt levätään loppupäivä ja huomenna sitten touhutaan lisää. Illalla kuitenkin löydetään itsemme jalkapallo-ottelusta. Siis j a l k a p a l l o! Enpä olisi uskonut vielä kaksi kuukautta sitten, kun harkassa sanoin, että siitä pelistä en kyllä ymmärrä mitään. Mutta seura on hyvää, peliäkin tulee seurattua ja on kentällä yksi vanha idolinikin [vanha tenavatähti nimittäin]. Kesävieras on innoissaan ja minä en lakkaa hymyilemästä. Puhun toiselle suomea ja totean välillä, että tätä en kyllä taas tulkkaa. Toiselle puhun japania, ja sillekin sanon silloin tällöin, että tätä en kyllä suomeksi käännä... Pelin jälkeen kävellään kesäyössä ympäri Helsinkiä ja ihmetellään valoa ja kauneutta.

Ja päivän aikana minä olen toistanut uskomattoman monta kertaa: natsu desu! Nyt on kesä!

Pihalla.

Vedän oven ulko-oven kiinni [ja lukkoon] ja totean heti sen jälkeen ystävilleni, että avaimet ovat sisällä.

Kaadan liikaa öljyä paistinpannulle, totean sen vasta hetken kuluttua ja kaadan liiat öljyt takaisin pulloon. Muoviseen pulloon, joka tietysti sulaa, kun reunaa pitkin kaataa kuumaa öljyä.

Kysyn kaupassa neuvoa myyjältä puuterin ostoon, mutta en oikeastaan kuuntele hänen neuvojaan. Havahdun vasta kun huomaan ystävieni naureskelevan.

... On vähän sellainen olo, että olen vähän pihalla kaikesta. Tai ainakin siitä hetkestä, jossa fyysisesti kulloinkin olen. Ajatukset ovat aivan muualla... Minä olen muissa maailmoissa.

Konkreettisestikin on tultu oltua pihalla. Avaintenhakureissulla sunnuntaina mentiin puistoon piknikille ja pelattiin junapeliä. Minäkin pystyin riisumaan hetkittäin neuleen ja käärimään farkut capreiksi. Tänään olen pyöräillyt ystävälle ja takaisin ihmetellen kesän tuoksuja ja auringonpaisteesta nauttien. Kotiuduttuani en malttanut jäädä sisälle opiskelemaan vaan keitin kahvia Mymmeli-mukiin ja menin portailleni lukemaan, tekemään muistiinpanoja ja juomaan kahvia. Portaat eivät ole yksin minun ja naapureita saattoi kummastuttaa, mutta parvekkeen ja pihan puutteessa oli toimittava näin.

Vuodenajat hukassa

Eilisillan jälkee sormien alla multaa, hiuksissa savunhaju, maha täynnä herkullista grilli-ruokaa... Voisi kuvitella kesän jo melkeen alkaneen. Mutta sitten myös: vanhojen lehtien haravointia kylmässä tuulessa, ja aivan syksyinen olo. Syksyinen olo jatkuu. Minulle se tarkoittaa sellaista kutkuttavaa oloa, odottavaa mieltä, uuden alkua.

Tänään on päättynyt eräs kahdeksan viikon hyvä jakso. Kahdeksassa viikossa opin muun muassa taittelemaan maitotölkit oikein sekä sullomaan uskomattoman suuren määrän puiden lehtiä yhteen jätesäkkiin. Opin myös, että kehuminen kannattaa, rajat ovat rakkautta [tai oikeastaan tätä mieltä olen ollut jo pitkään, mutta nyt se taas vahvistui entisestään] sekä sen, että kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys ovat vallan mainioita asioita. Senkin muistan taas paremmin, että jokainen ihminen on arvokas. Paljon muutakin opin, mutta minusta tuntuu, etten osaa sitä kaikkea mitenkään pukea sanoiksi. En ainakaan vielä.

Etukäteen harmittelin tämän kahdeksanviikkoisen loppua. Mutta eilen muistin, että jonkun vanhan loppu on usein mahdollisuus jonkun uuden alulle. Sen kun muistaisi aina näissä päättymistilanteissa.. osaisi tallettaa hyvät muistot ja opitut asiat mieleensä, mutta ei liikaa surkuttelisi.

Pitäisi osata nyt päästää irti tästä keväästä ja suunnata ajatukset kesään. Vaikeaa on sekin. Mutta yritetään taas toistella: kun jossain sulkeutuu ovi, aukeaa muualla ehkä ikkuna.

Pyykkituvan portailla.

Ärsyyntyneenä istuin pyykkituvan portailla. Ensin olin huomannut, että pienestä keikkapalkastani oli otettu 60 % veroa, vaikka olin toimittanut verokortin keikkapaikkaan. Sitten olin lähtenyt pienelle kiukunpurkukävelylle, josta palatessani olin mennyt katsomaan, joko pyykkini olisivat pyörineet. Eivät olleet pyörineet, koska luukku oli jäänyt napsauttamatta kunnolla kiinni. Seuraavan ihmisen vuoro oli alkamassa jo vartin päästä, eikä sinä aikana tule kyllä puhdasta, ei edes meidän melko nopeilla koneilla. Niinpä olin jäänyt odottelemaan seuraavaa pyykkäriä selittääkseni tapahtuneen ja pahoitellakseni juttua. Aluksi olin istunut sisällä pyykkituvassa vartin verran. Ärsyyntynyt lisää, katsonut kaunista päivää likaisten ikkunoiden läpi. Onneksi olin vartin jälkeen tajunnut, että pyykkitupaan johtaa vain yksi ovi, jonka edessä on pienet portaat, joilla istuskella ja ihmetellä kauniista maailmaa. Siihen olin siirtynyt ja ärsyyntyneenä istuskelin.

Minuutit kuluivat, eikä missään näkynyt potentiaalisia pyykkäriehdokkaita. Lopulta bongasin yhden nuoren miehen, joka kantoi muovikassia ja verhoja.

- Moi! Ootkos tulossa pesemään pyykkiä?
- öööö.. En...??? Ai onko tässä pyykkitupa?
- Joo on! Tossa se on takana.

Seurasi monta lisäkysymystä pyykinpesusta. Taisi olla nuori mies vasta tänne muuttamassa. Esittelin pyykkituvan ja kerroin saunastakin. Myöhemmin puhuin jo ystävälle puhelimessa, kun tuli vielä mies kyselemään puuverstaasta. Siinä asiassa en osannut auttaa. Totesin naureskellen, että eipäs ole minulla sille oiken ollut tarvetta. Mieskin nauroi. Olisi jotain pöytää halunnut kunnostaa.

Voisi useamminkin istuskella pyykkituvan portailla. Ärsytyskin vähän laantui, nyt jo vähän naurattaakin kaikki... Ompahan rahatkin hyvin tallessa, kun verottaja huolehtii niistä seuraavat puolitoista vuotta. Kai sille rahalle on tarvetta silloinkin. Ja uusi melkein-naapuri tietää nyt, missä on pyykkitupa. Itselläni vei melkoisen kauan löytää paikkaa, ei ole kamalan hyvin merkattu tai mainostettu se.

... ja toivon ettei aika tää tuu koskaan loppumaan

Se ei lakkaa ihmettelemästä kevättä Suomessa. Sitä, kuinka on vihreää. Tänään vihreämpää kuin eilen, ja huomenna taas vielä vihreämpää. Se ei haluaisi matkustaa äitienpäiväksi sinne, missä kevät ei vielä ole näin pitkällä, koska se haluaisi kiertää joka päivä samat polut ja ihmetellä, miten vuorokaudessa on taas tapahtunut paljon. Sen äiti nauraa sille puhelimessa, ja sanoo, etteivät koivunlehdet ole mitään kirsikankukkia, jotka ehtivät äitienpäiväviikonlopun aikana kadota. Mutta se niin pelkää, että ne kasvavat liian nopeasti, muuttuvat liian tummiksi, kadottavat sen kauniin vaaleanvihreytensä. Se on nähnyt Suomen kevään viimeksi kolme vuotta sitten, eikä se lakkaa hämmästelemästä tätä kaikkea. Se ottaa kuvia puiden lehdistä samalla tavalla kuin on viimeiset pari vuotta kuvannut kirsikankukkia ja nauraa itsekin itselleen.

Se haluaisi pysäyttää ajan tähän viikkoon, jolloin ikkunanpesukin tuntuu maailman mukavimmalta puuhalta. Se hymyilee, kun se saa harjoittelusta hyvää palautetta. Ei sen harjoittelu helppo ole ollut, ja välillä se on tuonut ajatusissaan työt kotiin ja miettinyt liikaa, mutta se on silti saanut huomata oppivansa valtavasti ja pystyvänsä tuohonkin työhön. Se ei haluaisi harjoittelun loppuvan, eikä se osaa kuvitella, että pian tulee päivä, jolloin sen pitää luovuttaa avaimensa pois ja sanoa, että "nähdään taas joskus".

Mieli täynnä kiitosta.

Onnea on linnunlaulu, kukkivat valkovuokot, päivä päivältä vihreämpi luonto ja kaatunut puu metsässä. Onnea on istua siinä kaatuneen puun päällä. Huokaista hiljaa kiitoksia ja toiveita ylös. Että tärkeistä ihmisistä pidettäisiin huolta. Niistä vasta äskettäinkin elämään ilmestyneistä ja siitä yhdestä aivan erityisesti.

Onnea ovat ystävät ja yhdessä vietetyt aurinkoiset päivät. Onnea on saada nauraa, halata, vatvoa asioita, kertoa kuulumisia, kuulla toisten omia. Onnea on saada kertoa mieltä painavista asioista raskaan harkkayön jälkeen ja tulla kuulluksi.

Onnea oli vappu, piknikit, virsikonsertti, Linnanmäki ja tyttökuohari. Tyttöjenpäivä shoppaillen, punaviiniä juoden, jalkahoitoja tehden - ja lätkää katsoen.