Lähes kotiviikonloppu.

Pitkästä aikaa oli melkoisen suunnittelematon viikonloppu. Vain lauantai-illalle oli suunniteltuna ulos syömäänmeno ja sunnuntai-illalle jumppa [kynttilänvalossa BodyBalancea viikonlopun päätteeksi - oi onnea].

Perjantai meni siivouksen jälkeen telkkaria katsellessa. Launtai alkoi samoissa merkeissä. Katsoin Holiday-leffaa ja poltin kynttilöitä, nautin hyvästä olosta. Illalla mentiin syömään. Mutta usein juuri ne suunnitellut asiat, joita odottaa, menevätkin sitten toisin kuin on ajatellut, ja se on minulle usein vaikeaa.

Illalla minä kirjoitin päiväkirjaa, kirjeen, jota en koskaan antanut ja itkin hiljaa. Keitin teetä itselleni, luin Raamattua ja Hetkistä ja huokailin hiljaa ylhäältä apua. Mietin paljon menneitä, sitä, miten ne vaikuttavat tähän hetkeen. Tajusin omia virheitäni menneessä. Ja toivon niin, etten toista niitä nyt. Vaan että kun olen ne silloin vaikeat asiat tajunnut, voisin tehdä niille jotain, yrittää enemmän. Ennen olen kantanut menneestä vain lähinnä kaunaa toisia kohtaan, miettinyt, miten heidän tekemisensä ovat vaikuttaneet minuun. Nyt tajuan, että on minussakin ollut vikaa.

Sunnuntaina ajattelin jo heti aamulla lähteä messuun. Mutta en vain jaksanut. Jatkoin vain itkemistä. Katselin TV7:n lastenohjelmia. Se oli parasta siihen hetkeen. Tein oppituntia ensi viikolle - se sai ajatukset muualle, prosessoituihin ajatuksiin. Eräs opettajamme sanoi taannoin luennolla, että kun hänen pitäisi tehdä jotakin, missä hän on huono, alkaa hän tehdä jotain sellaista, missä hän tietää olevansa hyvä - vaikkapa pestä vessaa. Minusta tuntuu, että näiden tällä hetkellä prosessoitavana menneisyyden asioiden keskellä oli hyvä palata sellaisiin menneisyyden juttuihin, jotka on saanut käydä läpi, joista on saanut ottaa opikseen ja jotka eivät enää siksi vaivaa.

Iltapäivällä kaivoin pikkuveljeltä lainassa olevan auton mielettömän lumimäärän alta ja epäekologisesti ajoin kaupunkiin, jossa järjestettiin Taizé-messu. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsinkin. Rukousta, hiljaisuutta... En halunnut messun jälkeen mennä kotiin vaan valitsin mieluumin jalkapallon katselun. Ennen ottelua minulle kerrottiin, että pitää sitten kannattaa punapaitaisia, kertonee jotain jalkapallotietämykseni tasosta. Paikalla oli onneksi myös miehen kaksoisveljen tyttöystävä, joka tietää ihan yhtä vähän jalkapallosta. Me pakenimme jo ennen ottelun loppua, heitin toisen tytön kotiin matkalla jumppaan. Jumpassa oli kynttilänvaloa, rauhallista ja hyvä olla. Rauha loppui kotipihaan, kun mistään ei meinannut löytyä parkkipaikkaa ja nyt saan koko ensi yön miettiä, onko auto sakkopaikalla. Olisi pitänyt mennä ekologisesti junalla!

Osa ryhmää

Minä tunnen olevani osa sitä neljänkymmenen ihmisen hälisevää "opiskelijajoukkoa", kun voin jo nauraa vitseille [tajuan ne siis] ja kun uskallan avata suuni milloin vain ja kiistellä mielipiteistä. Minä olen osa sitä ryhmää, sillä minulle soitetaan tai lähetetään viestiä, kun on on kysymyksiä opiskeluihin tai opettajiin liittyen. Se on ollut roolini monessa muussakin ryhmässä ja kun siihen on tottunut, tuntee itsensä täysin turhaksi, kun kukaan ei tee niin [niin kuin alussa, tietenkin].

Toiseen ryhmään, erääseen sukuun, sopeutumista olen harjoitellut myös. Eilen istuin juhlimassa yhden suvun jäsenen pyöreitä vuosia. Meillä oli monta yhteistä tuttua, kun hänen mennyt ja minun tuleva ammattini ovat samalta alalta. Katsottiin myös vanhoja valokuvia, ja minä tiedän, ettei kaikkia kiinnostanut, mutta minua kiinnosti hurjasti. Minä pidän historiasta ja tuon suvun historiassa on vielä niin paljon kaikkea, mitä en vielä tiedä. Eniten minä pidin päivänsankarin mukavasta vaimosta ja pienestä pojanpojasta. Heidän ja pojanpojan äidin kanssa keskusteltiin Autot-elokuvasta, Puuha Petestä ja legoista. Pojanpoika jakoi vieraille kalaverkkoja ja pyysi pyydystämään kaloja, kuten itsensä. Minä pyydystin kaksi kertaa, sain luvan syödäkin [mutta vain leikisti!] ja hymyilin, koska oli ihan hyvä olla.

Piipahdus länsirannikolle

Aamupäivällä junailin itseni länsirannikolle. Pidän kaukojunista ja tällä kertaa lähijunakin oli uusi ja hiljainen ja matkanteko kokonaisuudessaan hyvin mukavaa. Teemamatkani teemana oli menomatkalla opinnäytetyöt. Oikoluin ensin miehen opinnäytetyön loppuun, sain pari opinnäytetyöaiheista tekstiviestiä ja hetkisen jatkoin keskittyä omaan opinnäytetyöhöni liittyvään englanninkieliseen kirjaan. Ikkunan takana vilistivät ohi kauniit, lumiset ja aurinkoiset maisemat.

Länsirannikolla juhlittiin kihlajaisia. Pariskunta tuli elämääni vähän salakavalasti, sydänystävän ja tämän miehen kautta. Istuttiin samoissa juhlissa ja illanistujaisissa pitkään ja nyt yhtäkkiä huomaan, että tulevasta rouvasta on tullut ihminen, jonka tapaamista odottaa ja jota näkee mielellään kaksinkin, jos toinen sattuu eksymään pääkaupunkiseudulle koulutukseen. Kihlajaisissa syötiin hyvin, naurettiin ja leikittiin Tuttu Juttua, sillä niin meidän kihlajaisissa on tapana tehdä [niitä on ollut ystäväpiirissämme vasta kahdet, joten kun nyt toisissa toimittiin samoin kuin ensimmäisissä, on syntynyt perinne]. Pariskunta ei muistanut ensimmäistä riitaansa, mutta se on ehkä vain hyvä asia.

Illalla matkustin astetta vanhemmilla junilla kotiin. Oli ihanaa, että juhliminen aloitettiin kerrankin niin ajoissa päivällä, että vielä saman päivän aikana ehti kotiinkin, vaikkei koti aivan lähellä sijaitsekaan. Paluumatkan junalukeminen oli astetta kevyempää ja junavaunu lähes tyhjillään.

Yli vuosi.

Reilu vuosi sitten minä aloitin tämän blogin ja mietin, että ehkä kaikki taas järjestyy. Ja järjestyi. Kliseisesti ehkä paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

Uudesta koulusta iloitsin. Menin sinne aluksi puoleksi vuodeksi, mutta lopulta päätin suorittaa kaikki opintoni siellä loppuun. Se on erilainen kuin vanha koulu ja eri ihmiset ovat eri mieltä vaihtoni järkevyydestä. Minä olen saanut oppia, että molemmissa paikoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. En harmittele opintopolkuni etenemistä ollenkaan, vaan pidän rikkautena sitä, että olen saanut opiskella erilaisissa paikoissa ja siinä välissä oppia vielä hurjan paljon kahdella "välivuodellani". Vielä elokuussa jännitti vähän palata kouluun, kun ei ollut ketään opiskelukavereista nähnyt koko kesänä. Mutta tällä viikolla, joululoman jälkeen kouluun palatessani, huomasin, ettei jännitä enää ollenkaan. Tuntui ihan luonnolliselta ja omalta palata sinne neljänkymmenen muun mölisevät joukkoon. Ensimmäisenä koulupäivänä pidettiin nimenhuuto ja me nauroimme paljon.

Välillä oli paljon stressiä ja murheita. Mutta opiskelutehtävistä selvittiin kaikista, eikä tälle vuodelle jäänyt yhtään rästitehtävää. Tiskit ja pyykit kasautuivat usein vuoriksi, mutta niistäkin on ajallaan tullut puhtaita. Ystäville olisi suonut enemmänkin aikaa, mutta onneksi eivät ole ne tärkeimmät minnekään hävinneet, vaan päinvastoin viime vuonnakin taas pitäneet minut järjissäni, kuitenkin. Niitäkin löytyi, kenelle Japanista saattoi kertoa juurta jaksaen ja ajanmittaan löytyi muitakin puheenaiheita, kun elämä jatkui Suomessa.

Ja sitten löytyi yksi ihana huolehtija elämääni. En olisi ensimmäistä kertaa kevään harkkapaikan ovesta sisään astuessani uskonut, mitä kaikkea se harjoittelu tuokaan mukanaan. Tulevaisuudessakin työalana kiinnostavan alan, keikka- ja toisenkin harjoittelun suorittamisen paikan lisäksi tuli eräs, joka on kuunnellut kaikki itkut, valitukset, ilot ja hassut jutut katoamatta minnekään. Kevät olikin ihastumisen aikaa, hymyilytti vaan koko ajan. Kesällä matkustin kahden paikkakunnan välillä ahkerasti, kun työt olivat toisaalla ja sydän täällä.

Blogin kirjoittelulle jäi vähemmän aikaa, kuin olin ajatellut. Ei sitä taida tänäkään vuonna sen enempää olla... Tänä vuonna taitavat jäädä kuvat vähemmälle ja tekstiä olla enemmän. Ehkä. Aika näyttää.