Huoneen nurkassa odottaa pakkaamista V:ltä lainattu hauska pilkullinen matkalaukku. Sisällä on jo uudet kengät, yöpuku ja kirja. Lennän ylläolevien kuvien maisemiin, tosin lumettomia taitavat vielä olla tähän vuodenaikaan. Jonkun pitäisi ehkä kertoa minulle, että lentokoneella pääsee muuallekin kuin Japaniin, koska viimeisten kolmen vuoden aikana en ole minnekään muualle osannut lentää.
Finnairin lakko uhkasi perua koko matkan, ja vasta silloin tajusin, kuinka todella kaipaan Japaniin. Tarkoitus ei ole kiertää kovasti turistipaikkoja, eikä lähteä vanhasta kotikaupungista naapurikaupunkeja pidemmälle. Haluan vain kävelemään tutuille kaduille, katselemaan vuoria, kylpemään onseniin ja syömään paljon kaikkia lasten ja Tiinan suosimia ruokia, kuten okonimiyakia [eräänlainen kaalipannukakku] ja tonnikalamajoneesisusheja. Eniten tietysti odotan monien ihmisten näkemistä. Ensi sunnuntaina saan toivottavasti viettää ensimmäistä adventtia vanhassa kotikirkossa.
Olisi Suomessakin riittänyt tekemistä. Kouluprojektit ovat pahasi jäljessä suunnitellusta, toivoisin kovasti saavani kaiken valmiiksi ennen lähtöä, mutta ei ne ainakaan tätä blogia kirjoitellessa valmistu... Flunssan jyllätessä päiväkodeissa ja lastensuojelulaitoksissa myös töitä olisi seuraavalle pariviikkoiselle varmasti riittänyt. Menneellä viikolla tein pari keikkaa uusiin paikkoihin ja tein uuden aluevaltauksen tekemällä töitä nuorempien lasten kanssa kuin aiemmin. Suloisia olivat lapset, nekin, jotka pahaa oloaan purkivat ei-niin-nätillä käytöksellä. Työntekijöiltä kuuli taas sellaisia pienten lasten elämäntarinoita, että ei voinut kuin ihmetellä ja illalla muistaa niitä pieniä iltarukouksessa.
Opiskeluita on jäljellä kutakuinkin tasan vuosi ja minulle alkaa hiljalleen hahmottua jotain rajoja sen suhteen, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ennen oli vain iso ja laaja kenttä, johon tutkintoni antaa pätevyyden, ja lähestulkoon kaikki kuullosti kiinnostavalta. Nyt alkaa pikkuhiljaa tippua pois töitä, joita en haluaisi tehdä ja hahmottua suppeampia kokonaisuuksia, mitä voisin kuvitella tekeväni.
Aika näyttää... Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa askeleet... jotakuinkin tuohon tapaan sanotaan Raamattussa ja niinhän se on. Tällä hetkellä on ihanan luottavainen olo sen suhteen, että kaikki järjestyy, ihan kaikki. Ei tarvitse itse yrittää liikaa järjestellä asioitaan, sillä se tärkein turva löytyy muualta. Herra pitää huolta taivaan linnuista ja kukkasista, ja varmasti ruokkii myös minut jotenkin ensi kesänä(kin).
Finnairin lakko uhkasi perua koko matkan, ja vasta silloin tajusin, kuinka todella kaipaan Japaniin. Tarkoitus ei ole kiertää kovasti turistipaikkoja, eikä lähteä vanhasta kotikaupungista naapurikaupunkeja pidemmälle. Haluan vain kävelemään tutuille kaduille, katselemaan vuoria, kylpemään onseniin ja syömään paljon kaikkia lasten ja Tiinan suosimia ruokia, kuten okonimiyakia [eräänlainen kaalipannukakku] ja tonnikalamajoneesisusheja. Eniten tietysti odotan monien ihmisten näkemistä. Ensi sunnuntaina saan toivottavasti viettää ensimmäistä adventtia vanhassa kotikirkossa.
Olisi Suomessakin riittänyt tekemistä. Kouluprojektit ovat pahasi jäljessä suunnitellusta, toivoisin kovasti saavani kaiken valmiiksi ennen lähtöä, mutta ei ne ainakaan tätä blogia kirjoitellessa valmistu... Flunssan jyllätessä päiväkodeissa ja lastensuojelulaitoksissa myös töitä olisi seuraavalle pariviikkoiselle varmasti riittänyt. Menneellä viikolla tein pari keikkaa uusiin paikkoihin ja tein uuden aluevaltauksen tekemällä töitä nuorempien lasten kanssa kuin aiemmin. Suloisia olivat lapset, nekin, jotka pahaa oloaan purkivat ei-niin-nätillä käytöksellä. Työntekijöiltä kuuli taas sellaisia pienten lasten elämäntarinoita, että ei voinut kuin ihmetellä ja illalla muistaa niitä pieniä iltarukouksessa.
Opiskeluita on jäljellä kutakuinkin tasan vuosi ja minulle alkaa hiljalleen hahmottua jotain rajoja sen suhteen, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ennen oli vain iso ja laaja kenttä, johon tutkintoni antaa pätevyyden, ja lähestulkoon kaikki kuullosti kiinnostavalta. Nyt alkaa pikkuhiljaa tippua pois töitä, joita en haluaisi tehdä ja hahmottua suppeampia kokonaisuuksia, mitä voisin kuvitella tekeväni.
Aika näyttää... Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa askeleet... jotakuinkin tuohon tapaan sanotaan Raamattussa ja niinhän se on. Tällä hetkellä on ihanan luottavainen olo sen suhteen, että kaikki järjestyy, ihan kaikki. Ei tarvitse itse yrittää liikaa järjestellä asioitaan, sillä se tärkein turva löytyy muualta. Herra pitää huolta taivaan linnuista ja kukkasista, ja varmasti ruokkii myös minut jotenkin ensi kesänä(kin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti