MullaEiOoMiestä.KamalanPaljonStressiäOpiskeluista.
EnKerkeeNähdäKetään.
JaksookohanKukaanKuunnellaMunJapaniVouhotuksia?
VarmaanNiitäJoKyllästyttää.
TöitäkinPitäisiTehdäMuttaMitenSitäKerkeäsi.
TiskitKertyy
JaPuhtaatSukatLoppuuTaas.

Tällä viikolla on valitusajatusteni lisäksi miettinyt paljon mennyttä ja lukenut monta monta sivua vanhoja päiväkirjoja. Olen tuntenut kiitollisuutta siitä, miten elämäni on lopulta mennyt. Olen elänyt uudelleen tunteita ja tapahtumia vuosien takaa ja tajunnut asioita, joita koskaan ennen en ehkä ole tajunnut itsestäni.

Tänään istuin kahden kahvikupillisen verran vanhan opiskelupaikkani päärakennuksessa. Siellä tuoksui samalle kuin silloin ennenkin. Ja minä muistin sen tuoksun mukana niitä tunteita, joita siellä on koettu. Oli tärkeää saada istua siellä ja olla vaan, miettiä, mistä olen luopumassa. Tällä viikolla olen nimittäin kirjoittanut ja postittanut hakemuksen, jossa toivon saavani vaihtaa siihen opiskelupaikkaan, jossa tällä hetkellä opiskelen, mutta vielä vain väliaikaisella luvalla.

Illalla istuin opiskelijaillassa. Katsoin ikkunasta kuinka ulkona satoi lunta ja mietin, että minulla on tässä juuri se, mitä kaipasin kovasti Japanissa. Oli toisia nuoria aikuisia, oli hyvää opetusta. Sai laulaa yhdessä virsiä ja veisuja suomeksi. Miksi minä siis koko ajan haluaisin jotain lisää, odotan, että "jotain tapahtuisi"? Ja siinä hetkessä osasin olla onnellinen ihan vain siitä, että sain istua ja olla siinä. Kaikki hyvin tänä iltana siis.