Pari viikkoa sitten sanoin eräälle miehelle, etten yhtään tiedä, missä päin Suomea [tai maailmaa] haluaisin valmistuttuani asua. Mutta että kotiseudulleni, Varsinais-Suomeen, sinne en luultavasti kyllä halua palata. Että onhan se minun kotikuntani kiva, mutta ne ihmiset siellä... Mutta jonnekin pienelle paikkakunnalle kuitenkin. Lähelle metsää ja peltoja. Niin ja tänne pääkaupunkiseudulle en kyllä halua jäädä. Että nyt on hyvä olla täällä, mutta myöhemmin haluan ne metsät ja pellot.
Viikko sitten kysyi toinen nuori mies, että voisinko kuvitella jääväni tänne päin Suomea asumaan. Ja minä sanoin, että enpä oikein tiedä, mihin haluan muuttaa. Että ehkä voisinkin kuvitella. Paitsi että en tähän kaupunkiin, koska tässä kaupungissa ei ole oikeastaan mitään.
Torstaina kysyi kolmas mies, että olenko ajatellut palata kotiseudulleni valmistuttuani. Ja minä sanoinkin, että voisihan sitä harkita... Mutta en minä tiedä.
Tänään, jos joku kysyisi, vastaisin edelleen, että en todellakaan tiedä, missä haluan joskus asua! Onneksi ei tarvitsekaan. Olin niin varma, ettei se ole täällä. Mutta toisaalta, kyllä minä täälläkin olen viihtynyt. Juuri tänäaamuna, jumalanpalveluksessa, mietin, että eihän tämä niin kamala paikka ole. Ja jo pidemmän aikaa olen ollut niin varma, että sinne kotikuntaan tai niille seuduille en varmasti palaa. Pääsiäislomailuni aikana huomasin kuitenkin, kuinka rakastan sitä seutua. Siellä on edelleen monta rakasta ystävää. Ja kaunista paikkaa. Ja maailman paras äiti, joka kahtena aamuna alkoi leipoa vierailleni yöpaita päällä. Ja hyvä isä.
Yhtenä yönä harrastettiin ystävien kanssa erään ammattikorkekoulun tila-autolla maakuntamatkailua ympäri lähikuntia. Nähtiin kauniita paikkoja, joihin voisi joskus palata päivänvalossa. Tehtiin kesälomasuunnitelmia ja juostiin pakoon lossia. Pysähdyttiin ottamaan valokuvia keskellä ei-mitään. Ja minä mietin, kuinka siellä on hyvä olla. Ja että miten voin sanoa, etten pidä ihmisistä siellä päin, kun olen löytänyt sieltä niin monta ihanaa ystävää?
Lauantaina esittelin eräälle japanilaiselle suomenoppilaalleni naapurikaupunkia, kotiani ja kotikuntaani. Hän ihasteli ja minäkin ihastelin. Pitkästä aikaa kiertelin pieniä ihania putiikkeja. Kun japanilainen katseli kauan kaikkea myynnissä olevaa, rupattelin minä myyjien kanssa. Yksi osoittautui kummitätini ystäväksi, toinen oli vanhan yläasteeni opettaja ja antoi minulle yhden kirjan ilmaiseksi. Ja taas minä mietin, että siellä on hyvä olla.
Mielenkiinnolla jään odottamaan, että mistä kaupungista jonain päivänä itseni löydän. On ihanaa, että elämässä voi tapahtua mitä vaan!
2 kommenttia:
Ymmärrän hyvin tuon Varsinais-Suomen kaksijakoisuuden! Mummola Ukissa on ihan paras paikka, mutta talvisin jo pitkä viikonloppu tekee tiukkaa ja ihmiset - ne tutut on tietenkin ihania, mutta kyllä (ainakin mun) tutuistakin välillä pistää esiin sellainen ihmeellinen meininki. Kauheasti kadehditaan ja kisataan paikkakuntien välillä. Kirkkoherrakin sitä keväällä pohdiskeli, että on aika varsinaissuomalainen ilmiö, että on edelleen olemassa oikeita miniseurakuntia, joissa on alle tuhat jäsentä! Toisaalta niin kaunista ja raikasta ja ihanaa ja toisaalta, juurikin tätä.
Onpa tutun näkösiä valokuvia! Ylemmät kaksi kuvakulmaa löytyy myös mun arkistoistani :)
Lähetä kommentti