Palmusunnuntaina

Kolme vuotta sitten palmusunnuntaina minä vierailin edellisenä sysksynä tapaamani opiskelukaverini kanssa vuosien takaa tutun perheen luona. En ollut nähnyt perheen äitiä ja isää pitkiin aikoihin ja lapsista vanhimman alle vuoden ikäisenä, toisiksi vanhimman vain äidin mahassa ja kolmatta en ollenkaan. Minulla oli silloinkin harjoittelu menossa ja siksi auto äidiltä lainassa. Sillä me ajelimme opiskelukaverini kanssa perheen luokse. Enkä todellakaan ajatellut, kuinka paljon se vierailu tulisi elämääni muuttamaan.

Tuskin oli kuulumisia ehditty vaihtaa, kun perheen isä kysyi, haluaisiko jompi kumpi meistä lähteä heidän lastenhoitajanaan seuraavana keväänä Japaniin. Totta kai se meitä molempia houkutti, mutta moni asia myös mietitytti... Minulla oli mukava kämppis, ihana koti ja kivat opiskelukaverit. Lupasin kuitenkin harkita. Ja jo viikon päästä totesin, että en voi muutakaan, kuin lähteä.

Monta mutkaa oli matkassa. Monta epätietoisuuden hetkeä. Ja lukematon määrä niitä päiviä, kun mietin, että miksi mun on lähdettävä, miksi olen lupautunut, miksi pitää luopua taas niin monesta asiasta ja sanoa heippa niin monelle ihanalle ihmiselle... Mutta seuraavana palmusunnuntaina istuin kuitenkin jumalanpalveluksessa Japanissa. Ja tänään, kaksi vuotta tuosta palmusunnuntaista Japanissa, en vaihtaisi vuotta ja yhdeksää kuukauttani Japanissa mihinkään.

En osaa sanoiksi pukea sitä, mitä kaikkea kolmen vuoden aikana on tapahtunut. Minussa, elämässäni, ajatuksissani, asenteessani. Mutta mietin näitä asioita usein ja paljon. Saatan jauhaa samoja asioita, mutta joskus se vain on tarpeen.

Nyt jatkan Japani-valokuvien läpikäymistä. Samalla käyn läpi muistoja ja hetkiä. Niitä, joiden kautta minusta on tullut se Tiina, joka tänään olen.