Tyttöjen kesken

H A L U T A A N O S T A A

suuntavaistoa
kartanlukukykyä
ohjeidenymmärrystaitoa.

Mieluiten halvalla, kun töitäkin olen nyt päättänyt tehdä vähemmän, ja keskittyä enemmän itseeni, ystäviini, harjoitteluun, opiskeluun ja hyviin kirjoihin.

Toisaalta, jos niitä olisi eilen illalla enemmän ollut, olisi tänään jäänyt: 3-vuotiaan laulu Muumipeikosta ja pyrstötähdestä kuulematta; ensin aamutee yhden ystävän kanssa, sitten aamukahvi toisen ystävän kanssa juomatta; muutamat naurut nauramatta; valkovuokot tienpientareella näkemättä. Niin että väliäkö sillä, jos ei löydäkkään pimeässä oikealle bussipysäkille ja myöhästyy illan viimeisestä, fiksusta bussista.

Vietettiin tyttöjen 24 tuntia: minä, kaksi lukioaikaista ystävää, 3-vee R ja niiskuneiti [joka yllä olevassa kuvassa matkusti kanssamme bussilla syömään ja oli eniten pukeutunut, toiset olivat jo keväthepeneissä]. R on ihana ja kiltti lapsi, joka aamulla halusi tarjota minullekin aamupalaa [ei tarvinnut mennä omaan kotiin syömään] ja antoi lähtiessäni halauksen. Lukioaikaisten ystävien kanssa ei oltu kolmestaan nähty taas aikoihin, mutta juttua riitti ja yhdessä oli kamalan hyvä olla. Tuli taas parannettua maailmaa ja on jotenkin kevyempi olla.

Mymmeli-muki.

Tänään matkustin kaksikymmentäviisiminuuttia bussilla päästäkseni tarpeeksi isoon kauppaan. Piti saada ostaa Mymmeli-muki. Sellainen olo tuli eilen illalla. Meinasin pyöräillä, sillä olen jälleen oppinut pyöräilemään myös Suomessa [aluksi en osannut käyttää jalkajarruja, luulin satulan olevan liian korkealla kun sitä ei täällä pidetäkään hullun matalalla, enkä muistanut, että täällä noudatetaan kaikenlaisia sääntöjä pyöräillessä, kuten että kävelytiellä ei saa aikuinen ajaa ja jos ajetaan ajotiellä, ajetaan oikeata puolta], mutta laiskuus iski.

Bussissa oli kuuma, kun istui mustassa talvitakissa ikkunan vieressä ja aurinko paistoi sisään ikkunasta. Pitäisi ostaa kevättakki tai parikin. Vanhat ovat käyneet liian isoiksi ja Japanista ostettu takki ei ole tarpeeksi lämmin Suomen kevääseen.

Kävelykadulla myytävät metrilakut houkuttelivat, mutta lääkäri on oikeastaan kieltänyt karkin syönnin ja tiesin, että jos ostaisin pussillisen lakuja, söisin ne heti, eikä sitten minusta olisi enää illalla harkkaan, kun väsyttäisi vaan. Mymmeli-mukin ostin ja ihan fiksusti ruokaa. Ruisjauhojakin.

On vähän semmoinen olo, että kevät yrittää sekoittaa ihmisten päät, minunkin. Mutta nauran vaan keväälle ja annan sen yrittää. Minä aion nauttia näistä keväisistä päivistä ja yritän olla ajattelematta liian pitkälle tulevaisuuteen. Eiköhän se riitä, että tässä ja nyt on ihan hyvä olla.


[Kuvan Muumipeikko ja Niiskuneiti asustavat olohuoneeni hyllynpäällä. Muumipeikko tapasi Niiskuneidin syksyllä 2005, kun aloitin kämppistelyn B:n kanssa. Siitä asti ovat olleet melko erottamattomat. Kun muutin Japaniin, jäi Muumipeikko Niiskuneidin ja B:n luokse. Palattuani muuttivat molemmat minun kotiini, koska B pakkaa pian oman kotinsa pahvilaatikoihin, eikä muumeja tai niiskuja saa pitää pahvilaatikoissa.]

Pääsiäisperinteitä

Lammas. Yhtenä päivänä pääsiäisen aikana meillä syödään lammasta. Päivä vaihtelee sen mukaan, milloin minä ehdin huiteluiltani kotiin jonakin samana päivänä, jolloin isä ei ole töissä. Moneen kertaan [myös tänä pääsiäisenä] olen kuullut tarinan siitä, kuinka isä luuli lampaan maistuvan vanhalle villasukalle, kunnes kerran söi sitä tietämättään. Ensimmäisellä kerralla, kun isä söi hyvää lammasta, sitä oli liotettu useamman päivän ajan kahvissa. Sillä tavoin sitä syötiin meilläkin pitkään, nyt ei enää. Hyvältä maistuu silti. Ja nykyisin lähes joka pääsiäinen mietimme myös, miksemme syö useamminkin lammasta. Mutta toisaalta minä pidän siitä, että jotkut asiat tapahtuvat vain kerran vuodessa. Silloin tajuaa taas vuoden kuluneen.

Mämmi. Mämmi on pääsiäisperinteistäni aivan uusimmasta päästä! Pienenä en siitä pitänyt ja myöhemmin taisi maistaminen jäädä moniksi vuosiksi unholaan. Viime pääsiäistä vietin osittain rakkaan kaimani luona ja hänen mummonsa kun tarjosi mämmiä, päätin maistaa. Ja oikeastaan se olikin ihan hyvää! Tänä pääsiäisenä pyysin äitiä ostamaan minulle mämmiä, mutta koko pääsiäinen meni niin herkutellessa, että mämminsyönti unohtui kotona kokonaan. Eilen ehdin vielä onneksi korjata tilanteen ja sain mämmiä harjoittelupaikassa. Eräs työntekijä keksi tarjota mämmin vanilijakastikkeen kanssa - oli kuulkaas hyvää!

Kirkko. Taisin olla viidentoista [vai ehkä jo kuusitoista?] kun olin ensimmäistä kertaa pukemassa kotikirkkoani kiirastorstaina mustiin alttarivaatteisiin jumalanpalveluksen päättyessä. Tänä pääsiäisenä en ehtinyt kiirastorstain jumalanpalvelukseen, mutta pitkäperjantaina kävin ystävien kanssa aamujumalanpalveluksessa kotikirkossa ja maanataiaamuna itsekseni nykyisen seurakuntani jumalanpalveluksessa. Muistan erään pääsiäisen, jonka vietin Amazon-jokea seilaten ja koko pääsiäinen meinasi unohtua. Pitkäperjantaina oli kuitenkin silloin aika kamala päivä, siellä auringonpaisteessa minua suretti koko päivän. Illalla muistin, että oli pitkäperjantai ja niin vain siellä keskellä Amazonian sademetsiäkin sain muistutuksen pääsiäisen raskaista hetkistä. Onneksi pääsiäinen ei kuitenkaan loppunut synkkään pitkäperjantaihin, vaan myöhemmin koitti pääsiäisaamu ja tyhjä hauta.

Suklaamunat. Äiti ja mummu ostavat edelleen meille lapsille suklaamunat. Tänä pääsiäisenä tuli tosin muutamaankin otteeseen ihmeteltyä sitä, kuinka helpoksi yllätyslelujen kokoaminen on nykyisin tehty... Ralliauton saa napsautettua kokoon kahdesta osasta - ennen piti sentään asetella itse kaikki renkaatkin paikoilleen. Muisteltiin myös joskus muinoin Kindereistä tulleita kilppareita ja sitä suurta keräilyintoa silloin... muistan edelleen lempparikilpparini, sellaisen, jolla oli punainen kukka käsissään.

Noitatorppa. Oikeastaan olen nykyisin sitä mieltä, että noitatouhotukset eivät kuuluisi pääsiäiseen. Pääsiäismunien hengellistä symbolia juuri kerroin eräälle japanilaiselle, mutta noidat...? Mutta noin viisitoista vuotta sitten olin vielä pieni ala-astelainen ja vietin yhden pääsiäisen ystävieni kanssa Noitatorpalla. En muista, miten sinne eksyimme, mutta muistan, että palasimme sinne sinä pääsiäisenä hyvin monta kertaa. Rakensimme majaa, söimme suklaamunia ja kyyhötimme hiiren hiljaa puskissa katselemassa, kun noidat lentelivät torpalle ja pois. Sen pääsiäisen jälkeen minä ja sydänystäväni olemme palanneet torpalle joka vuosi. Aina emme ole molemmat olleet mukana, mutta muistini mukaan ainakin toinen on siellä käynyt. Usein mukana on ollut joku muukin. Tänä vuonna kävimme kaksin. Nautimme auringonpaisteesta, etsimme vanhan majamme rakennusnarut maasta sammaleiden joukosta, nauroimme kuraisille kengillemme ja sydänystävä kiipesi puuhun. Näillä retkillä iloitsen aina siitä, että hän on edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, elämässäni.








[Jos nämä kuvat ovat Sinun mökiltäsi, niin voin vakuuttaa, että olemme joka pääsiäinen olleet hyvin kiltisti. Joskus kiivenneet kyllä tikapuut ylös noitia piiloon tai valokuvia ottaaksemme. Ja vähän kurkkineet ikkunasta sisään joka vuosi, nähdäksemme onko jokin vuoden aikana muuttunut.]

Kotiseuturakkautta

Pari viikkoa sitten sanoin eräälle miehelle, etten yhtään tiedä, missä päin Suomea [tai maailmaa] haluaisin valmistuttuani asua. Mutta että kotiseudulleni, Varsinais-Suomeen, sinne en luultavasti kyllä halua palata. Että onhan se minun kotikuntani kiva, mutta ne ihmiset siellä... Mutta jonnekin pienelle paikkakunnalle kuitenkin. Lähelle metsää ja peltoja. Niin ja tänne pääkaupunkiseudulle en kyllä halua jäädä. Että nyt on hyvä olla täällä, mutta myöhemmin haluan ne metsät ja pellot.

Viikko sitten kysyi toinen nuori mies, että voisinko kuvitella jääväni tänne päin Suomea asumaan. Ja minä sanoin, että enpä oikein tiedä, mihin haluan muuttaa. Että ehkä voisinkin kuvitella. Paitsi että en tähän kaupunkiin, koska tässä kaupungissa ei ole oikeastaan mitään.

Torstaina kysyi kolmas mies, että olenko ajatellut palata kotiseudulleni valmistuttuani. Ja minä sanoinkin, että voisihan sitä harkita... Mutta en minä tiedä.

Tänään, jos joku kysyisi, vastaisin edelleen, että en todellakaan tiedä, missä haluan joskus asua! Onneksi ei tarvitsekaan. Olin niin varma, ettei se ole täällä. Mutta toisaalta, kyllä minä täälläkin olen viihtynyt. Juuri tänäaamuna, jumalanpalveluksessa, mietin, että eihän tämä niin kamala paikka ole. Ja jo pidemmän aikaa olen ollut niin varma, että sinne kotikuntaan tai niille seuduille en varmasti palaa. Pääsiäislomailuni aikana huomasin kuitenkin, kuinka rakastan sitä seutua. Siellä on edelleen monta rakasta ystävää. Ja kaunista paikkaa. Ja maailman paras äiti, joka kahtena aamuna alkoi leipoa vierailleni yöpaita päällä. Ja hyvä isä.

Yhtenä yönä harrastettiin ystävien kanssa erään ammattikorkekoulun tila-autolla maakuntamatkailua ympäri lähikuntia. Nähtiin kauniita paikkoja, joihin voisi joskus palata päivänvalossa. Tehtiin kesälomasuunnitelmia ja juostiin pakoon lossia. Pysähdyttiin ottamaan valokuvia keskellä ei-mitään. Ja minä mietin, kuinka siellä on hyvä olla. Ja että miten voin sanoa, etten pidä ihmisistä siellä päin, kun olen löytänyt sieltä niin monta ihanaa ystävää?

Lauantaina esittelin eräälle japanilaiselle suomenoppilaalleni naapurikaupunkia, kotiani ja kotikuntaani. Hän ihasteli ja minäkin ihastelin. Pitkästä aikaa kiertelin pieniä ihania putiikkeja. Kun japanilainen katseli kauan kaikkea myynnissä olevaa, rupattelin minä myyjien kanssa. Yksi osoittautui kummitätini ystäväksi, toinen oli vanhan yläasteeni opettaja ja antoi minulle yhden kirjan ilmaiseksi. Ja taas minä mietin, että siellä on hyvä olla.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, että mistä kaupungista jonain päivänä itseni löydän. On ihanaa, että elämässä voi tapahtua mitä vaan!

Palmusunnuntaina

Kolme vuotta sitten palmusunnuntaina minä vierailin edellisenä sysksynä tapaamani opiskelukaverini kanssa vuosien takaa tutun perheen luona. En ollut nähnyt perheen äitiä ja isää pitkiin aikoihin ja lapsista vanhimman alle vuoden ikäisenä, toisiksi vanhimman vain äidin mahassa ja kolmatta en ollenkaan. Minulla oli silloinkin harjoittelu menossa ja siksi auto äidiltä lainassa. Sillä me ajelimme opiskelukaverini kanssa perheen luokse. Enkä todellakaan ajatellut, kuinka paljon se vierailu tulisi elämääni muuttamaan.

Tuskin oli kuulumisia ehditty vaihtaa, kun perheen isä kysyi, haluaisiko jompi kumpi meistä lähteä heidän lastenhoitajanaan seuraavana keväänä Japaniin. Totta kai se meitä molempia houkutti, mutta moni asia myös mietitytti... Minulla oli mukava kämppis, ihana koti ja kivat opiskelukaverit. Lupasin kuitenkin harkita. Ja jo viikon päästä totesin, että en voi muutakaan, kuin lähteä.

Monta mutkaa oli matkassa. Monta epätietoisuuden hetkeä. Ja lukematon määrä niitä päiviä, kun mietin, että miksi mun on lähdettävä, miksi olen lupautunut, miksi pitää luopua taas niin monesta asiasta ja sanoa heippa niin monelle ihanalle ihmiselle... Mutta seuraavana palmusunnuntaina istuin kuitenkin jumalanpalveluksessa Japanissa. Ja tänään, kaksi vuotta tuosta palmusunnuntaista Japanissa, en vaihtaisi vuotta ja yhdeksää kuukauttani Japanissa mihinkään.

En osaa sanoiksi pukea sitä, mitä kaikkea kolmen vuoden aikana on tapahtunut. Minussa, elämässäni, ajatuksissani, asenteessani. Mutta mietin näitä asioita usein ja paljon. Saatan jauhaa samoja asioita, mutta joskus se vain on tarpeen.

Nyt jatkan Japani-valokuvien läpikäymistä. Samalla käyn läpi muistoja ja hetkiä. Niitä, joiden kautta minusta on tullut se Tiina, joka tänään olen.

Juuri tässä näin...

Eilen istuin pitkään synttärikahveilla E:n kanssa [piti saada suolaista ja makeaa kumpaakin, ja hyvät juomat tietenkin myös] ja tänään ihailin monta tuntia keväistä Helsinkiä. Kummallakin kerralla oli kamera mukana laukussa, mutta yhtään kuvaa en osannut ottaa. Nautin vain hetkistä.

Harjoitteluni on epäsäännöllistä vuorotyötä. Tänään olen viettänyt vapaapäivää ja unohtanut jatkuvasti, ettei ole lauantai, vaan vasta perjantai. Viikonpäivät ovat kadottaneet merkityksensä, torstaina voi juoda lasillisen viiniä ystävän seurassa ja perjantai-iltana puolestaan imuroida kello yhdeksältä. Ei sillä päivällä niin väliä... Pidän elämästäni tällaisena, epäsäännöllisenä. Vaikka hetken jo ajattelin, että olen niin tykästynyt rutiineihini, etten enää tällaiseen sopeutuisi. Olen kuitenkin saanut taas todeta, että en ole mikään kahdeksastaneljäänihminen. Juuri näin on hyvä.

Muutenkin tuntuu Juha Tapiota lainaten siltä, että "juuri tässä näin, vaikka sisälläni huokaan, lienee kaikki oikein päin..." Elämässäni on ollut kausia, jolloin olen elänyt menneisyydessä ja haikaillut vanhan perään. Sitten on ollut niitä kausia, jolloin on vain malttamattomana odottanut jotakin, kuten vaihtariksi lähtemistä, lukion loppumista, Suomeen pääsemistä tai vaikkapa vain seuraavaa lomaa. Mutta nyt on taas menossa kausi, jolloin on helppo elää tätä päivää ja tätä hetkeä. Ja ottaa päivä kerrallaan. Ja ilman stressiä! Ihmeellistä, mutta joskus onneksi näinkin.