Ja äkkiä tuli talvi.

Yhtenä päivänä entinen kämppis, ihana B, oli kylässä. Minä katsoin ulos ikkunasta ja tajusin lehtien tippuneen. En tiennyt, missä välissä ne oli ehtineet tippua. Jo jokin aika aikaisemmin, tiesi B. kertoa.

Syksy meni vähän ohi. Tehtiin viikon lomamatka, jonka aikana ehdin nauttia pienistä hetkistä ja olla oikein onnellinen. Sen jälkeen alkoi loppurutistus koulun suhteen ja 8 kuukauden uusi työpätkä samassa paikassa kuin aiemmatkin sijaisuuspätkät. Ystäville oli aikaa harmittavan vähän, mutta ystäviä ei kutsuttaisi ystäviksi, elleivät he ymmärtäisi, että joskus vain on niin.

26.11. Tämän päivämäärän olen painanut päähäni jo ajat sitten, alkusyksystä. Viimeiden dead-line ja kypsyysnäyte. Opinnäytetyö on kansituksessa, kohta opiskelukaveri hakee sen pois. Väsymystä, koulua ja töitä täynnä ollut syksy alkaa olla muisto vain. Ulkona on talvi, sekin tuli ihmeellisesti ja yllättäen. Mutta pidän siitä, että ympäristö on muuttunut. Voin jättää syksyn hyvillä mielin taa.

Yötöitä

Öisiä kuvia työpaikalta. Juhannuksena oli kamera mukana, tuli sitten kuvattua kuutamoa ja muuta kun oli aikaa.

Viime yönä katselin Kikin lähettipalvelu -elokuvan. Ihastuin siihen ja neuloin samalla synttärilahjaa pikkuveljelle. Sitä edellisessä yövuorossa neuloin harjoituskappaletta tuosta synttärilahjasta, luin Myrskyluodon Maijaa ja lakkasin varpaan kynsiä. Toimistossa pörräsi joku kamala iso ötökkä, mutta kynsienlakkausoperaation jälkeen se löytyi kuolleena toimiston lattialta. Myös ilmastoimattomuudesta on hyötynsä.

Yksi asiakas haluaisi hyppiä öisin hyppynarua. Tulisi kuulemma paremmin uni. Minä olen varmaan tylsä kun en anna. Tylsä on saanut tottua olemaan. Mutta joskus olen tietysti myös super-ihana, kuten sillon, kun annan uuden huulirasvan pesukoneessa pestyn tilalle.

Tykkään yötöistä, nyt kun en enää yritäkään saada itseäni kirjoittamaan niiden aikana opinnäytetyötä. Keväällä sain itseni uskomaan, että se valmistuu yövuoroissa, tuosta noin vaan hups ja hei. Mutta ei. Aiheuttanut vaan turhaa stressiä öille, kun miettii, että sen pitäisi edetä, muttei koskaan etene kumminkaan. Eilen istuin koko kauniin helteisen päivän kotona tietokoneen ääressä ja näpyttelin menemään. Edistyi. Joku toinen päivä jatkuu sitten taas.

Ei mitään järkeviä ajatuksia tässä, niin. Mutta tällaista se on yövuorojen jälkeen.

"Tietyssä seurassa sitä vaan taantuu"

Olin kolme, kun isä ja ukki rakensivat meidän perheelle talon ja me muutimme metsään. Naapurissa asui vuoden vanhempi Sydänystävä, joka tuli veljensä kanssa pyytämään leikkimään. Siitä asti on leikitty yhdessä. Vähän (mutta vain vähän) vanhempana menin J:lle hoitoon. J:n luokse piti mennä koululle, siitä kääntyä kaupalle ja sitten vähän ennen kauppaa mennä iso mäki alas. J:n luona oli kissa ja myöhemmin myös monta koiraa. V puolestaan oli Sydänystävän luona hoidossa ja J:n serkku. Samat lastenkutsut tuli siis aina kierrettyä. Ja näistä kolmesta tuli minun kasineloseni. Ystävät, jotka eivät ole kadonneet minnekään, vaikka minä olen välillä kadonnut Brasiliaan, pääkaupunkiseudulle tai Japaniin. Ystävät, joihin voi aina luottaa, ja joiden kanssa tauot tapaamisissa eivät haittaa, koska aina voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Olin kuusi, kun minun kasineloseni menivät kouluun. Minunkin oli pakko opetella lukemaan (tosin tähän vaikutti myös se, että äiti ei suostunut jostain kumman syystä lukemaan minulle Kauniiden ja Rohkeiden tekstityksiä) ja hyppimään hyppynarua. Lukemaan oppiminen tuntui käyvän helpommin, hyppynarulla hyppiminen tuotti enemmän tuskaa (eli jalkakipua moneksi illaksi).

Keskiviikkona vietin pitkästä aikaa tyttöjeniltaa minun kasinelosteni kanssa. Saunoimme, nauroimme ja söimme valtavasti. Hihitimme. Hetkittäin jutun taso oli aivan sama kuin kymmenen vuotta sitten. Tai viisitoista. Tytöt yrittivät kieltää minua puhumasta miehen kanssa. "Meillä on nyt tyttöjenilta!" Minä nauroin niille muistavani, kuinka 11 vuotta sitten ne kielsivät minua tekstailemasta tulevan Ensimmäisen Poikaystäväni kanssa. Sekin oli semmoinen kaunis kesäinen ilta, tyttöjen ilta. Silloin minä vaihdoin pojan nimen kännykässäni naispuoleisen mailikaverin nimen kanssa ja tekstailu jatkui. Tytöt nauroivat että olivatpas julmia ja kysyivät, oliko se se sama, jolle ne laittoivat viestiä, että "sinä soita Tiinalle illalla, sillä ilta on rakkauden aikaa"... Ei, se oli toinen poika. Ja toinen kesä... Silloin pojat vaihtuivat, mutta tytöt pysyivät.

Kymmenen vuotta sitten puhuttiin vähän vähemmän lapsista, asuntolainoista ja häistä. Mutta muutoin kaikki oli keskiviikkona ihan niin kuin ennenkin.

Istumisesta

Minä tykkään istua portailla ja kivellä, lattialla ja työpöydän päällä. Monet eivät ymmärrä. Tuovat tuolin, sanovat, että ei sentään lattialla tarvitse istua. Hyvää tarkoittavat, minä ymmärrän kyllä sen.

Eilen minä istuin junaan, pääsin sitten kuitenkin hetkeksi pois kaupungista, katselemasta suomenlippuja keskellä kerrostaloviidakkoja, katselemaan suomenlippuja metsien ja peltojen keskelle.

Eilen illalla minä istuin yksin saunassa, jossa tuoksui vähän tuoreelle koivulle. Mietin, että NYT on juhannus. Juhannukselle tuntui myös, kun istui miehen mummin ja vaarin mökin rappusilla ja katseli juhannuslimoja siinä rappusten molemmin puolin.

Aamulla minä istuin aurinkotuolissa. Luin kirjaa ja katselin hernepenkkejä ja mietin, ehdinkö tänä kesänä ollenkaan mihinkään syömään herneitä suoraan hernemaasta. Ei ne maistu samalta toriltakaan ostettuina. Sinä istuskellessani paloin niin, että kaulan alle jäi valkoinen ristinmuotoinen jälki, muuten on punaista.

Illalla minä istuin töissä ja huomasin, että keittiön ikkunasta näkyy kirkontorni ja risti. Mietin, millaista olisi olla töissä siinä rakennuksessa, tehdä niitä toisia töitä, joihin myös pätevyyden (toivottavasti) puolen vuoden päästä saan. Että kumpihan se lopulta on se minun juttu, nämä nykyiset työt vai ne toiset. Tai taitaisivat olla molemmat, mutta samaan aikaan ei voi kaikkea tehdä. No, on minun äitinkin ollut muun muassa opettajana, perämiehenä, lehden oikolukijana, työvoimaneuvojana ja puutarhurina. Enköhän minäkin kerkeä yhtä sun toista, eikä vielä tarvitse tietää, mitä kahdenkymmenen vuoden kuluttua haluaa tehdä.

Hajatelmia.

Kuvat ovat viime juhannukselta, kaikki ystävien ottamia. Tänä juhannuksena minä teen töitä ja katson jalkapalloa. Tai ainakin istun sohvalla seurana, puuhailen ehkä omiani. Japanin ja Brasilian pelit katson, samalla jännityksellä melkeimpä kuin Suomen pelatessa jääkiekkoa.

Ensimmäinen juhannukseni Suomessa niin, että olen oikeasti kaupungissa [sitä ei mielestäni lausuta kaupungissa oloksi jos on keskellä peltoja ja metsiä, vaikka paikkakunta johonkin kaupunkiin kuuluisikin]. Ja ensimmäinen juhannukseni töissä. Ei se niin kovasti haittaa. Kaksi päivää olen grillaillut. Tänään pessyt ison kasan uusia perunoita tiskiharjalla ja saanut kehuja perunoistani. Minäkin osaan siis jotakin.

***

Viikkaan pyykkiä ja kuuntelen Johanna Kurkelaa. Kesken viikkauksen huomaan tanssahtelevani yksikseni olohuoneen lattialla. Mekosta jää hienot varjot vihreälle matolle, auringonpaisteiseen paikkaan.

***

Minä tarvitsen vasaraa vispipuuron tekoon. Hieno sokeri on loppu. Pitää murskata palasokerit vasaralla. Vai sulaisivatkohan ne ilmankin hakkaamista? En uskalla kokeilla.

***

Minä puhun töissä yhden nuoren naisenalun kanssa siitä, kuinka tärkeää on, että hyväksytään toinen sellaisena kuin se on. Tai onhan niitä asioita, joita ei tarvitsekaan hyväksyä. Toisen ihmisen hyväksikäyttö ja sellaiset. Mutta se, että löytyy ihminen, joka tykkää sinusta juuri sellaisena kuin olet - se on suurta.

***

"Ethän sä Tiina vielä lähde?" kysyy yksi asiakas. Se sama sanoi muutama kuukausi sitten, ettei se oikein pidä minusta ihmisenä. Ehkä se on oppinut ihan hitusen sittenkin pitämään. Minun neljä kuukauttani sijaisena alkaa olla lopuillaan, mutta palaan vielä takaisin kesätyöntekijänä puoleksitoista kuukaudeksi.

***

Tämä on hyvä kesä.

Tässä taas

Olen tässä taas. Istun sohvalla, kohta pitää mennä töihin apteekin kautta, mutta vielä hetki on aikaa.

Aikaa. Ihmeellistä. Kevät on tuntunut kiireiseltä, siltä, ettei ole ollut aikaa pysähtyä. Viimeinen rutistus sisälsi kaksi ja puoli viikkoa sekä koulua että töitä. Parhaimpana viikkona kuusi päivää töitä ja viisi päivää koulua. Viime viikonloppu oli kokonaan V A P A A. Näin perhettä ja ystäviä, pelailin mölkkyä, korttia ja lautapelejä, herkuttelin kuten tuolla ja noiden kanssa aina ja viikonlopun jälkeen tunsin taas jaksavani. Maanantaikin oli melkein vapaa, menin vasta yöksi töihin ja ehdin sitä ennen kiertää ystävän kanssa kirjakauppoja, istua kauppatorilla lounaalla ja parantaa maailmaa.

Tiistaina nukuin yövuoron päätteeksi viiden tunnin päiväunet, tein hyvää ruokaa [siitä toiste lisää!] ja lähdin illaksi pyöräilemään Helsinkiin. Helsingin seudun liikenteen alueella saa nykyään viedä pyöränsä ilmaiseksi junassa ruuhka-aikojen ulkopuolella. Päätettiin hyödyntää tämä, matkattiin pyörinemme Helsinkiin illaksi ja ajeltiin pitkin rantoja. Välillä istuttiin kallioille ihastelemaan merta. Mies halusi viedä minut meren rantaan, koska tietää, kuinka siitä tykkään. Minä en itse ollut taas tajunnutkaan, kuinka sitä kaipasinkaan, siellä vasta kallioilla sen taas ymmärsin.

Aaltojen ääni niiden lyödessä kallioihin. Meren tuoksu. Lokitkin. Niin osa minua.

Kyllä kaikki menee niin kuin pitääkin.

Haastattelu opinnäytetyötä varten. Junat kulkevat ihanaan pikkukylään huonosti. Tai kyllä minä sinne pääsisin hyvin, mutta poispäin huonosti. Taidan mennä autolla, sanon miehelle, koska muuten joutuisin varmaan haastattelun jälkeen odottamaan niin kauan aikaa paluujunaa.

Minä menen autolla ja löydän ihmeekseni helposti perille. Haastateltava on aivan huippu. Meillä menee monta tuntia, syödään yhdessä lounasta. En olisi ehtinyt siihen paluujunaan, jota luulin joutuvani odottelemaan pari tuntia. Ollaan yhtä innostuineita opinnäytetyöni aiheesta ja tongitaan kaiken maailman mappeja. Puhutaan muustakin, koen tulevani hoidetuksi. Haastateltava kyselee asioistani, minä kerron, sanon paljon kyllä miettineeni kaikenlaista. Toinen toteaa, että neuvojia on varmaan riittänyt, mutta tärkeintä on tehdä niin kuin itse kokee oikeaksi. Ja minä olen onnellinen siitä, ettei toisesta tullut yhtä neuvojaa lisää.

Paluumatkalla käännyn väärästä risteyksestä. Päätän sitten poiketa ostoksille, lempparivaatekauppaan, kun kerran olen niillä nurkilla kerrankin. Löydän kevättakin, josta saan 99 euroa alennusta. Tulee tienattua bensarahat siis moninkertaisesti.

Kotiparkkipaikalta soitan töihin ja kysyn voinko tulla tuntia myöhemmin töihin, ottaa ylitöitä pois. Saan luvan. Kotona olen päiväunilla, kun äiti soittaa. Sukulaismies, jonka luokse tehtiin yllätysvierailu taannoin, on nukkunut pois. Tulee suru sukulaismiehen perheen puolesta. Soitan miehelle, että poikkeaisi luonani töistä kotiin ajellessaan. Pääsee töistä vasta siihen aikaan, kun minun oikeasti pitäisi mennä töihin, mutta onneksi olen jo ennakkoon saanut luvan mennä tuntia myöhemmin. Mies tulee käymään ja minä saan kertoa surulliset uutiset, käydä asiaa läpi. Ja vaikka surettaakin, olen kiitollinen siitä, että tuli tehtyä se yllätysvierailu ja nähtyä vielä kerran.

Kuinka monta pientä asiaa yhden päivän aikana puhumassa minulle sen puolesta, että meillä on Jumala, joka johdattaa pienissä ja suurissa asioissa.

Kalenteri-angstia

Minä sovin ystävän kanssa tapaamisen. Kahden viikon päähän. Sovitaan jo, mitä silloin syödään, missä ja mihin aikaan. Kirjoitan sen kalenteriin, ympyröin kellonajan, niin kuin töissäkin kalenterin kanssa tehdään.

Minä teen vuorotöitä. Nautin aamupäivistä kotona, silloin kun on ilta- tai yövuoro. Tykkään juoda aamukahvia tunnin verran, viis siitä, vaikka kahvi siinä ajassa ehtiikin jo kovin viiletä. Minä siivoan nykyään mieluiten aamupäivällä, unirytmini on muuttunut. Tykkään vuorotöistä muuten, mutta en siitä, että olen niin riippuvainen kalenterista.

Joskus on hauska viettää vähän suunnittelemattomampi päivä. Kuten eilen. Istuttiin vaan autoon ja ajettiin yli sadan kilometrin päähän. Kaupunkiin, jonne toinen meistä uskoi suunnilleen osaavansa, vaikkei siellä koskaan olekaan käynyt. Siellä asui minun sukulaisia ja ajattelin, että ehkä voitaisiin mennä vaan ja soittaa jonkun niistä ovikelloa. Bongattiin kadulta tätini, pysähdyttiin ja juostiin sen perään. Täti yllättyi iloisesti. Ei ollut miestä vielä koskaan nähnyt, mutta tiesi hänen kuitenkin äskettäin valmistuneen ja heti onnitteli. Kutsui kylään ja sinne mentiin. Istuttiin pirttipöydän ympärillä ja rupateltiin. Kahvittelun jälkeen ajettiin toiseen kaupunkiin syömään. Serkku soitti perään, oli kuullut, että ollaan ajelemassa. Hänkin pyysi kylään. Ajettiin kotimatkalla hänen kauttaan ja istuttiin sielläkin tovi rupattelemassa. Oltiin pidempään kuin oltiin aiottu, mutta kun seura oli hyvää.

Voi kun useammin voisi kyläillä suunnittelematta, itsestään ennalta ilmoittelematta. Noiden sukulaisihanuuksien kanssa se vielä onnistuu. Ja yksi ystäväkin olisi huolinut kylään, jos oltaisiin ehditty. Ensi kerralla sitten.

25.3.

Vuosi sitten minä kävelin tekemään kolmatta harjoittelupäivääni silloiseen harkkapaikkaan läpi omakotitaloalueen, enkä tiennyt, että tapaisin ihmisen, joka ei jäisikään vain "harkapaikan kivaksi äitiyslomasijaiseksi".

Ihan rehellisesti sanottunu minä en edes muista juurikaan mitään siitä päivästä vuosi sitten. Pikkuisen muistan, sen, että juteltiin keikkalaisista. Niistä kahdesta, joiden kanssa minä olin tehnyt edellisillan ja siitä yhdestä, joka oli tulossa seuraavana iltana töihin. Sinä et ollut tavannut niistä ketään, mutta sinusta kuulosti hyvältä se, että yksi oli tarjonnut hyvää yrttiteetä ja seikkaillut Etelä-Amerikassa. Sanoit, ettei se voi olla huono tyyppi. Eikä se ollutkaan. Mutta et ollut sinäkään.

Minä kirjoitin ystävälle Saksaan harkkapaikan kivasta äitiyslomasijaisesta, joka niin hyvin otti minut huomioon. Kerroin, kuinka yhden kerran olit jäänyt puoleksi tunniksi toimistoon juttelemaan työajan loppumisen jälkeen ja liittänyt kaveriksi facebookissa. Minä vilkuilin aina silloin tällöin kelloa selkäsi takana ja mietin, että eikö se koskaan meinaa lähteä, istua nyt palkatta töissä!

Kun sinä istuit kerran kyydissä ja minä ajoin meitä kirjakauppaan hoitamaan asioita vanhalla ambulanssilla, sammui auto kolme kertaa kilometrin matkalla. En tykännyt sen auton kytkimestä, mutta taisin minä olla vähän jännittynytkin. Vaihdettiin kuskia ja matkalla juteltiin asunnoista. Sinä sanoit, että et haluaisi ostaa mitään juuri rempattua asuntoa koskaan, koska haluaisit rempata itse. Ja minä harmittelin myöhemmin, kun en ollut osannut siihen sanoa, että semmoista minä arvostan.

Äitienpäivää edeltävänä yönä minä keräsin valkovuokkoja ystävän kanssa autonlamppujen valossa ja kerroin, miten ristiriitaisia tunteita herättää viikon päästä loppuva harjoittelu. Minä olin ollut kevään aivan ihastunu ja sekaisin. Pessyt laulaen ikkunoita ja nauttinut kevään jokaisesta minuutista. Minä en olisi halunnut, että harkka loppuu, koska en tiennyt, nähdäänkö me enää koskaan. Ja toisaalta odotin, että se loppuu, koska halusin tietää, toisiko se sittenkin jotain uutta tullessaan, koska olin arvannut ihan oikein, että olit sen verta fiksu mies, että harjoittelun ajan pysyit vain työkaverina.

Neljä päivää harjoittelun loppumisen jälkeen minä matkustin sinun luokse junalla istuttamaan nurmikkoa. Minä olin soittanut äidille paniikkipuhelun ja kysynyt, miten nurmikko istutetaan, koska enhän minä semmoista osannut, vaikka sinä niin jostain syystä luulitkin. Se nurmikko tuli istutettua pienessä tihkusateessa. Myöhemmin kesän mittaan sillä nurmikolla syötiin pizzaa ja heitettiin tikkaa ja minä mietin, että hyvät oli äidin nurmikonistutusohjeet.

Tänään minä menen sinne entiseen harkkapaikkaan sijaisena. Minä istun työntekijäkokouksessa, etkä sinä ole siellä enää. Onneksi et, koska jos olisit, en minä voisi olla. Ja minä tykkään olla siellä töissä, ei se harkassa viihtyminen johtunut siis pelkästään sinusta.

Oivalluksia yövuorossa

Keskiviikon vaihtuessa torstaiksi minä tuli ulos työpaikan työntekijöiden vessasta ja tajusin jättäneeni avaimeni sinne vessaan. Lukkojen taakse.

Avaimilla pääsee toimistoihin, joissa sijaitsivat muun muassa tietokone, kaikki yövuoroon varaamani tekeminen ja lista siitä, mihin aikaan pitäisi asiakkaita aamulla herätellä.

Siinä sitä sitten oltiin ja ihmeteltiin, että mitäs tekisi seuraavat kahdeksan tuntia ennen seuraavan työntekijän saapumista.

Soitin toiselle osastolle ja sain ihanaa vertaistukea, kun siellä oli yövuorossa työntekijä, joka oli itsekin joskus jättänyt avaimensa lukittujen ovien taakse yöksi. Nauroin puhelimessa hänen kanssaan pariinkin otteeseen, ja totesin sitten, että eiköhän tästä selvitä.

Katsoin telkkarin digiboxilta muun muassa joulukuisen Emmerdale-jakson, kuka lie sinne sellaisenkin halunnut säästää.

Nolotti ja harmitti se tilanne, mutta siinä torkkupeittoihin kääriytyneenä ymmärsin yllättäen kumminkin olla kiitollinen monesta asiasta.

Siitä, että ruokaa kyllä riittää.
Siitä, että minulla on lämmin. Katto pään päällä, lämpimät huovatkin vielä ympärillä.
Läheisitä ihmisistä, joita hömppäohjelmia katsellessani ajattelin.
Ja työpaikasta myös.

Ihan hyvä yö siis, onneksi ei sattunut mitään yllättävää, minkä takia olisi niitä avaimia välttämättä tarvittu.

Eilen aamulla

Yöllä ei saa nukuttua. Päässä pyörivät kysymykset.

Pärjäänkö?

Osaanko?

Mokaanko?


Aamulla keitän totuttuun tapaan kahvia. Unohdan, ettei maitoa ole, olisi pitänyt keittää teetä. Juon kahvin mustana.

Lähden ulos viime kesänä itse tehdyn kassin kanssa. Siinä heiluu iloisesti illalla siihen kiinnittämäni suojelusenkeli-heijastin. Joululahja mieheltä. Muistuttamassa, että minulla on Jumala ja hänet.

Kahlaan loskassa ja hymyilen, koska loska kertoo kevään tulosta ja kevättä minä kaipaan.

Bussin kyljessä hymyilee viime kesäinen työkaveri. Siinä mainostetaan minun kouluani ja minä mietin, että ehkä niillä saaduin eväin pärjään seuraavat neljä kuukauttakin.

Aamulla minä vielä luulen, että seuraavana yönä saisi jo nukuttua, mutta ehkä koko ensimmäinen viikko meneekin näin, uutta jännittäessä. Vaikka työpaikka on vanha tuttu harjoittelupaikka ja vaikka työkaverit ovat tuttuja niin silti maha ja unettomat yöt kertovat, että tätä vähän jännittää.

Savossa

"Eikös muuta löytynyt?" kysyy kaupan kassa, kun perjantai-iltana ostetaan vain purkki mehukeittoa. "Ei, kun ei me keksitty mitä syödään huomenna. Me tullaan sitten huomenna uudestaan."

"Huoltoyhtiöstä päivää!" sanoo huoltomies, kun saapuu lauantaiaamuna kello kymmeneltä katsomaan rikkimennyttä hanaa. "Kävin jo eilen, mutta ette olleet kotona!" "Onko teillä lauantaisinkin työpäivä?" me ihmetellään. "Joo kahdeksan tunnin päivä tänään, huomenna neljän". Vaihtaa hanaan tiivisteet ja puhuu jatkuvasti. Minä juon kahvia ja syön aamupalaa. Pöydällä palaa kynttilät ja mietin, ihmetteleeköhän se. Huoltomies kertoo tiputtaa altaaseen kipon, kertoo blondi-vitsin ja kääntyy sitten varmistamaan, että ei kai kuulijajoukossa ollut blondeja. "Takuu on sitten voimassa niin kauan kuin kiinni saa!" sanoo, ja menee. Me jäädään miettimään, että olipa mukava huoltomies.

"No nyt tiesitte, mitä ostaa" sanoo kaupantäti launtai-iltapäivällä, kun käydään uudestaan kaupassa ja ostetaan päivällistarvikkeita. Sitten se kysyy, paljonko ulkona on pakkasta ja kertoo, että niiden kaupan katolta tullaan pudottamaan lumia ensi viikolla, vaikka se on itse sitä mieltä, että olisi voinut vähän aiemminkin tulla. Ilmoitustaululla nähdään käsinkirjoitettu lappu "pudotetaan katolta lumia" - toivottavasti ei tipu pudottelija minkään talon katolta. Meitä ennen jonossa oleva pappa kysyy, että mikähän päivä se tänään on, ja kaupantäti kertoo, että lauantai. "Vai on se huomenna pyhä", ihmettelee pappa, ja minä mietin, että sen on varmasti paljon parempi asua maalla pienellä paikkakunnalla, kuin anonyymina pappana jossain kaupungin vilinässä.

"Ootteko jo olleet saunassa - tahtoisitteko vaihtaa vuoroja kun meillä on monta lasta ja kaverikin kylässä ja voitais olla pidempään jos sopisi...?" sanoo naapurissa asuva nainen, kun launtai-iltana soittaa ovikelloa [ja me ihmetellään, että miten jo toisen kerran samana päivänä soi ovikello, kun ei me edes tunneta ketään!].

***

Aiemmin olin vieraillut Savossa vain ystävän kanssa. Todennut jo silloin savolaiset ystävällisiksi. Tällä kertaa matkaseurueeseen ei kuulunut yhtään paikkakuntalaista, mutta tuli juteltua varmaan useamman tuntemattoman kanssa, kun pääkaupunkiseudulla aikoihin. Ei ihme, että ystävä viihtyy siellä niin. Mukavia ihmisiä nuo savolaiset [tosin heidän sanomisiaan en varmasti tähän aivan oikein osannut kirjoittaa, kun en osaa savoa puhua].

Lumisia lomapäiviä

Entinen koirakämppikseni vieraili taas muutaman päivän verran. En ole koskaan kuullut sen haukkuvan yhtä paljon kuin miehen tultua kylään perjantaina. Haukkui pitkään ja murisi vihaisesti, mutta tuli niistä lopulta kavereita. Seuraavana päivänä menivät jo lumisia metsäpolkuja niin lujaa, etten meinannut perässä pysyä. Minä katsoin olympialaisia, tein kouluhommia ja roudasin koiran omakseen ottamaa tyynyä usein sinne huoneeseen, missä itsekin olin.

Nyt on oikeasti etäviikko, mutta tuntuu ihan lomalta, kun on viimein ollut aikaa tavata monia ystäviä, tallustella metsässä ja nauttia päivänvalosta. Opiskelujuttujakin on ehtinyt tehdä, ei paljoa, mutta tarpeeksi tälle hetkelle. Lunta sataa koko ajan lisää ja välillä se turhauttaa, mutta tänään matkalla jumpasta kotiin pysähdyin aina aika-ajoin ihailemaan maisemia, ja mietin, kuinka on kaunista. Pitäisi pysähtyä useammin.

Ylihuomenna pakataan auto ja lähdetään Savoon. Neljäksi päiväksi pois täältä, ennen töiden alkua. Maanantaina alkavat työt. Ensimmäistä kertaa neljä kuukautta putkeen töitä viisi päivää viikossa. Jännitän ja odotan. Ensimmäistä työvuorolistaani katselin varmaan tunnin verran. Mies nauroi vaan ja sanoi, että olen hassu. Tykkää kumminkin tämmöisenä.

olla kaltainen lasten...

Tänään koulun pihassa
Kaksi tyttöä leikkii
Lasisessa kokispullossa kimppu risuja
Kokispullo lumesta tehdyn pöydän päällä
Lumiset penkit pöydän ympärillä

"Ja sit se sanois..."

***

Ja sitten tämä sanoisi, että tämäkin tahtoisi olla taas lapsi. Se, joka mummun ja ukin pihassa laittoi käpyjä kivenkoloon varastoon ja oli onnellinen orava. Ja sitten tämä sanoisi vielä, että tämä olisi se lapsi paljon mieluumin kuin se Tiina, jonka pitää tiskata (taas!) sekä lukea kuusisataa sivua lakitekstiä tenttiin ja muutama sata sivua muuta päälle...

Ja sitten se muistuttaisi tätä, että onhan tämmöinen isokin kiva välillä olla. Että saa ne isotkin kuvitella. Kuvitella, että olisi valmistunut jo, että olisi töitä ja että voisi muuttaa johonkin sellaiseen kivaan asuntoon, joiden kuvia tuli katseltua koko aamupäivä, vaikka piti lukea sitä lakitekstiä.

Ja sitten se vielä sanoisi senkin, että eikö vaan ollut kiva eilenkin laittaa ystävän tulevan kodin seiniin tapettia. Olla juuri sopivan kokoinen ja ikäinen - ei tarvinnut ressata siitä tapetinlaitosta vielä liikaa, mutta voi jo sellaistakin tehdä ja tykätä ja nauraa.

Ja sitten tää sanois, että niin, onhan se ihan kivaa taas olla minä ja tässä.

Tänään junassa

Kouluun vasta kymmeneksi. Aamulla saa siis nukkua puolitoista tuntia normaalia pidempään. On jo valoisaa, kun lähtee liikkeelle, ei tunnu siltiä, että keskellä yötä pitäisi kouluun mennä. Juna on ajoissa, pitkästä aikaa. Ja tyhjempi kuin yksikään juna aikoihin.

Istun kaikessa rauhassa ja nautin aamusta. Olen piiloutunut Metro-lehteni taaske ja luen juuri neule-tempauksesta Narinkkatorilla, kun kuulen lehteni taakse kysymyksen: "Anteeksi, mutta pakko kysyä, oletko sä ollut joskus Japanissa?" Kurkkaan lehteni takaa kysyjää ja ehdin jo miettiä, että lukeeko se otsassani, vai mistä on tuntematon sen [oikein] päätellyt.

Kertoo nähneensä kuviani kaverillaan, jonka luota on juuri tulossa. Kaveri oli minun kanssa samaan aikaan ulkomailla, toisessa maassa vaan. Ja nyt opiskellaan samassa paikkaa, vielä puoli vuotta. Tyttö alkaa näyttää tutulta, minäkin keksin hänelle nimen. Kas kun Facebookissa sitä törmäilee tuntemattomien kuviin ja "meidän piirit" ovat pienet. Rupatellaan loppumatka, kunnes minun pitää hypätä junasta.

Hymyilyttää yllättävä tapaaminen ja unohdan olla varovainen - liukastun junasta ulos astuessani. Toinen polvi osuu maahan ja ihan pienen hetken ehtii ärsyttää, kunnes edellä oleva aasialaistaustainen ihminen hymähtää, pitelee kiinni omasta polvestaan ja huomaan siinäkin märän läntin - en ole ainut aamun liukastuja. Mietin, että mahtaa aasialaista lohduttaa, kun nämä suomalaiset itsekin liukastelevat ja hymyilen lisää.

Ei hullumpi junamatka.

Lähes kotiviikonloppu.

Pitkästä aikaa oli melkoisen suunnittelematon viikonloppu. Vain lauantai-illalle oli suunniteltuna ulos syömäänmeno ja sunnuntai-illalle jumppa [kynttilänvalossa BodyBalancea viikonlopun päätteeksi - oi onnea].

Perjantai meni siivouksen jälkeen telkkaria katsellessa. Launtai alkoi samoissa merkeissä. Katsoin Holiday-leffaa ja poltin kynttilöitä, nautin hyvästä olosta. Illalla mentiin syömään. Mutta usein juuri ne suunnitellut asiat, joita odottaa, menevätkin sitten toisin kuin on ajatellut, ja se on minulle usein vaikeaa.

Illalla minä kirjoitin päiväkirjaa, kirjeen, jota en koskaan antanut ja itkin hiljaa. Keitin teetä itselleni, luin Raamattua ja Hetkistä ja huokailin hiljaa ylhäältä apua. Mietin paljon menneitä, sitä, miten ne vaikuttavat tähän hetkeen. Tajusin omia virheitäni menneessä. Ja toivon niin, etten toista niitä nyt. Vaan että kun olen ne silloin vaikeat asiat tajunnut, voisin tehdä niille jotain, yrittää enemmän. Ennen olen kantanut menneestä vain lähinnä kaunaa toisia kohtaan, miettinyt, miten heidän tekemisensä ovat vaikuttaneet minuun. Nyt tajuan, että on minussakin ollut vikaa.

Sunnuntaina ajattelin jo heti aamulla lähteä messuun. Mutta en vain jaksanut. Jatkoin vain itkemistä. Katselin TV7:n lastenohjelmia. Se oli parasta siihen hetkeen. Tein oppituntia ensi viikolle - se sai ajatukset muualle, prosessoituihin ajatuksiin. Eräs opettajamme sanoi taannoin luennolla, että kun hänen pitäisi tehdä jotakin, missä hän on huono, alkaa hän tehdä jotain sellaista, missä hän tietää olevansa hyvä - vaikkapa pestä vessaa. Minusta tuntuu, että näiden tällä hetkellä prosessoitavana menneisyyden asioiden keskellä oli hyvä palata sellaisiin menneisyyden juttuihin, jotka on saanut käydä läpi, joista on saanut ottaa opikseen ja jotka eivät enää siksi vaivaa.

Iltapäivällä kaivoin pikkuveljeltä lainassa olevan auton mielettömän lumimäärän alta ja epäekologisesti ajoin kaupunkiin, jossa järjestettiin Taizé-messu. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsinkin. Rukousta, hiljaisuutta... En halunnut messun jälkeen mennä kotiin vaan valitsin mieluumin jalkapallon katselun. Ennen ottelua minulle kerrottiin, että pitää sitten kannattaa punapaitaisia, kertonee jotain jalkapallotietämykseni tasosta. Paikalla oli onneksi myös miehen kaksoisveljen tyttöystävä, joka tietää ihan yhtä vähän jalkapallosta. Me pakenimme jo ennen ottelun loppua, heitin toisen tytön kotiin matkalla jumppaan. Jumpassa oli kynttilänvaloa, rauhallista ja hyvä olla. Rauha loppui kotipihaan, kun mistään ei meinannut löytyä parkkipaikkaa ja nyt saan koko ensi yön miettiä, onko auto sakkopaikalla. Olisi pitänyt mennä ekologisesti junalla!

Osa ryhmää

Minä tunnen olevani osa sitä neljänkymmenen ihmisen hälisevää "opiskelijajoukkoa", kun voin jo nauraa vitseille [tajuan ne siis] ja kun uskallan avata suuni milloin vain ja kiistellä mielipiteistä. Minä olen osa sitä ryhmää, sillä minulle soitetaan tai lähetetään viestiä, kun on on kysymyksiä opiskeluihin tai opettajiin liittyen. Se on ollut roolini monessa muussakin ryhmässä ja kun siihen on tottunut, tuntee itsensä täysin turhaksi, kun kukaan ei tee niin [niin kuin alussa, tietenkin].

Toiseen ryhmään, erääseen sukuun, sopeutumista olen harjoitellut myös. Eilen istuin juhlimassa yhden suvun jäsenen pyöreitä vuosia. Meillä oli monta yhteistä tuttua, kun hänen mennyt ja minun tuleva ammattini ovat samalta alalta. Katsottiin myös vanhoja valokuvia, ja minä tiedän, ettei kaikkia kiinnostanut, mutta minua kiinnosti hurjasti. Minä pidän historiasta ja tuon suvun historiassa on vielä niin paljon kaikkea, mitä en vielä tiedä. Eniten minä pidin päivänsankarin mukavasta vaimosta ja pienestä pojanpojasta. Heidän ja pojanpojan äidin kanssa keskusteltiin Autot-elokuvasta, Puuha Petestä ja legoista. Pojanpoika jakoi vieraille kalaverkkoja ja pyysi pyydystämään kaloja, kuten itsensä. Minä pyydystin kaksi kertaa, sain luvan syödäkin [mutta vain leikisti!] ja hymyilin, koska oli ihan hyvä olla.

Piipahdus länsirannikolle

Aamupäivällä junailin itseni länsirannikolle. Pidän kaukojunista ja tällä kertaa lähijunakin oli uusi ja hiljainen ja matkanteko kokonaisuudessaan hyvin mukavaa. Teemamatkani teemana oli menomatkalla opinnäytetyöt. Oikoluin ensin miehen opinnäytetyön loppuun, sain pari opinnäytetyöaiheista tekstiviestiä ja hetkisen jatkoin keskittyä omaan opinnäytetyöhöni liittyvään englanninkieliseen kirjaan. Ikkunan takana vilistivät ohi kauniit, lumiset ja aurinkoiset maisemat.

Länsirannikolla juhlittiin kihlajaisia. Pariskunta tuli elämääni vähän salakavalasti, sydänystävän ja tämän miehen kautta. Istuttiin samoissa juhlissa ja illanistujaisissa pitkään ja nyt yhtäkkiä huomaan, että tulevasta rouvasta on tullut ihminen, jonka tapaamista odottaa ja jota näkee mielellään kaksinkin, jos toinen sattuu eksymään pääkaupunkiseudulle koulutukseen. Kihlajaisissa syötiin hyvin, naurettiin ja leikittiin Tuttu Juttua, sillä niin meidän kihlajaisissa on tapana tehdä [niitä on ollut ystäväpiirissämme vasta kahdet, joten kun nyt toisissa toimittiin samoin kuin ensimmäisissä, on syntynyt perinne]. Pariskunta ei muistanut ensimmäistä riitaansa, mutta se on ehkä vain hyvä asia.

Illalla matkustin astetta vanhemmilla junilla kotiin. Oli ihanaa, että juhliminen aloitettiin kerrankin niin ajoissa päivällä, että vielä saman päivän aikana ehti kotiinkin, vaikkei koti aivan lähellä sijaitsekaan. Paluumatkan junalukeminen oli astetta kevyempää ja junavaunu lähes tyhjillään.

Yli vuosi.

Reilu vuosi sitten minä aloitin tämän blogin ja mietin, että ehkä kaikki taas järjestyy. Ja järjestyi. Kliseisesti ehkä paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

Uudesta koulusta iloitsin. Menin sinne aluksi puoleksi vuodeksi, mutta lopulta päätin suorittaa kaikki opintoni siellä loppuun. Se on erilainen kuin vanha koulu ja eri ihmiset ovat eri mieltä vaihtoni järkevyydestä. Minä olen saanut oppia, että molemmissa paikoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. En harmittele opintopolkuni etenemistä ollenkaan, vaan pidän rikkautena sitä, että olen saanut opiskella erilaisissa paikoissa ja siinä välissä oppia vielä hurjan paljon kahdella "välivuodellani". Vielä elokuussa jännitti vähän palata kouluun, kun ei ollut ketään opiskelukavereista nähnyt koko kesänä. Mutta tällä viikolla, joululoman jälkeen kouluun palatessani, huomasin, ettei jännitä enää ollenkaan. Tuntui ihan luonnolliselta ja omalta palata sinne neljänkymmenen muun mölisevät joukkoon. Ensimmäisenä koulupäivänä pidettiin nimenhuuto ja me nauroimme paljon.

Välillä oli paljon stressiä ja murheita. Mutta opiskelutehtävistä selvittiin kaikista, eikä tälle vuodelle jäänyt yhtään rästitehtävää. Tiskit ja pyykit kasautuivat usein vuoriksi, mutta niistäkin on ajallaan tullut puhtaita. Ystäville olisi suonut enemmänkin aikaa, mutta onneksi eivät ole ne tärkeimmät minnekään hävinneet, vaan päinvastoin viime vuonnakin taas pitäneet minut järjissäni, kuitenkin. Niitäkin löytyi, kenelle Japanista saattoi kertoa juurta jaksaen ja ajanmittaan löytyi muitakin puheenaiheita, kun elämä jatkui Suomessa.

Ja sitten löytyi yksi ihana huolehtija elämääni. En olisi ensimmäistä kertaa kevään harkkapaikan ovesta sisään astuessani uskonut, mitä kaikkea se harjoittelu tuokaan mukanaan. Tulevaisuudessakin työalana kiinnostavan alan, keikka- ja toisenkin harjoittelun suorittamisen paikan lisäksi tuli eräs, joka on kuunnellut kaikki itkut, valitukset, ilot ja hassut jutut katoamatta minnekään. Kevät olikin ihastumisen aikaa, hymyilytti vaan koko ajan. Kesällä matkustin kahden paikkakunnan välillä ahkerasti, kun työt olivat toisaalla ja sydän täällä.

Blogin kirjoittelulle jäi vähemmän aikaa, kuin olin ajatellut. Ei sitä taida tänäkään vuonna sen enempää olla... Tänä vuonna taitavat jäädä kuvat vähemmälle ja tekstiä olla enemmän. Ehkä. Aika näyttää.