Lissää lomamuistoja - Koben valoja

Kobessa riitti valoja. Suomessa on vähemmän, mutta välillä vähempi on parempi. Kotikaupunkini on tällä hetkellä mielttömän kaunis, koska kerrankin lunta riittää. Kierrellään omakotitaloalueilla, katsellaan jouluvaloja, nauretaan ja pelleillään. Välillä puhutaan vakavempia. On hyvä olla tässä ja nyt. Piti päästä käymään Japanissa tajutakseen, kuinka paljon ovat asiat vuoden aikana muuttuneet. Miten ennen oli elämä siellä ja miten se nyt on täällä. Tulevaisuudesta ja tulevaisuuden tapahtumien tapahtumapaikoista tietää yksin eräs tuolla ylhäällä. Ja se riittää.

Lomamuistoja - vuoden viimeinen ruskareissu

Matka Japaniin tuli tarpeeseen. Tarvitsin lomaa. Ensimmäisen viikon vain olin ja nautin auringonpaisteesta. Toisella viikolla jaksoi jo nähdä enemmän ihmisiä ja vähän retkeilläkin. Ihmettelin päivien kirkkautta ja valon määrää. Vain kahtena päivänä kahden viikon aikana satoi vettä. Toinen sadepäivä osui retkipäivään Kioton Arashiyamalle [tosin loppupäivästä pilkisteli aurinkokin jo esiin]. Seurueeseen kuului lisäkseni kaksi suomalaista, singaporelainen, meksikolainen ja saksalainen. Saksalainen oli ollut maassa vasta kaksi kuukautta ja ilahtui löytäessään turistipostikortteja. Singaporelaiselle selitimme, että eurooppalaiset haluavat jostakin syystä aina postikortteja tuttaviltaan, jotka matkustavat jonnekin. Hänestä se tuntui oudolta. Minäkään en lähettänyt koko matkan aikana yhtään postikorttia, koska tuntui oudolta ajatella, että kotoa lähettäisi mitään kuulumisia. Tuliaisia sentään ostin lopulta vähäsen. Japanilaiseen tyyliin kuitenkin pääasiassa syötävää. Singaporelainen myös hämmästyi kuullessaan, että myös Suomessa on ruskaa ja totesi, ettei tämä ruskaretkeily meistä sitten niin ihmeellistä kai olekaan. Hän oli koko reissun järjestäjä ja vakuuttelin hänelle, että on silti eri asia tulla katselemaan ruskaa vuoristoon. Sitä paitsi, Suomessa en ole vielä kertaakaan törmännyt momijiin eli japaninvaahteraan, joka Japanissa on antanut nimensä ruskalle ja joka oma suosikkipuuni.

"Olen kotona"

Vasta muutama tunti Japaniin saapumisen jälkeen tajusin laittaa viestiä perillepääsystä. Vahingossa meinasi tekstiviestiin tulla, että "olen kotona".

En minä muistanut kaikkea. Lastenistuimia pyörien etuosassa. Suurta määrää puutarhatyöntekijöitä yhden paikan kimpussa. Uusia autoja, vanhoja vain harvassa. Auringon paistetta ja mieletöntä kirkkautta. Naisten lyhyitä farkkushortseja ja pitkiä sukkia.

En minä muistanut niitä Suomessa, mutta täällä ne tuntuvat tutuilta silti. Tuoksut, maut, äänet... Kotoisaa kaikki. Kuin ei pois olisi ollutkaan. Ja samaan aikaan kuitenkin tajuaa, että lähes vuoden poissaolon aikana on löytynyt elämä Suomessa. Sellainen, johon haluaa palata kyllä.

Mutta nyt on hyvä olla lomalla.

Sunnuntaiajatuksia.

Huoneen nurkassa odottaa pakkaamista V:ltä lainattu hauska pilkullinen matkalaukku. Sisällä on jo uudet kengät, yöpuku ja kirja. Lennän ylläolevien kuvien maisemiin, tosin lumettomia taitavat vielä olla tähän vuodenaikaan. Jonkun pitäisi ehkä kertoa minulle, että lentokoneella pääsee muuallekin kuin Japaniin, koska viimeisten kolmen vuoden aikana en ole minnekään muualle osannut lentää.

Finnairin lakko uhkasi perua koko matkan, ja vasta silloin tajusin, kuinka todella kaipaan Japaniin. Tarkoitus ei ole kiertää kovasti turistipaikkoja, eikä lähteä vanhasta kotikaupungista naapurikaupunkeja pidemmälle. Haluan vain kävelemään tutuille kaduille, katselemaan vuoria, kylpemään onseniin ja syömään paljon kaikkia lasten ja Tiinan suosimia ruokia, kuten okonimiyakia [eräänlainen kaalipannukakku] ja tonnikalamajoneesisusheja. Eniten tietysti odotan monien ihmisten näkemistä. Ensi sunnuntaina saan toivottavasti viettää ensimmäistä adventtia vanhassa kotikirkossa.

Olisi Suomessakin riittänyt tekemistä. Kouluprojektit ovat pahasi jäljessä suunnitellusta, toivoisin kovasti saavani kaiken valmiiksi ennen lähtöä, mutta ei ne ainakaan tätä blogia kirjoitellessa valmistu... Flunssan jyllätessä päiväkodeissa ja lastensuojelulaitoksissa myös töitä olisi seuraavalle pariviikkoiselle varmasti riittänyt. Menneellä viikolla tein pari keikkaa uusiin paikkoihin ja tein uuden aluevaltauksen tekemällä töitä nuorempien lasten kanssa kuin aiemmin. Suloisia olivat lapset, nekin, jotka pahaa oloaan purkivat ei-niin-nätillä käytöksellä. Työntekijöiltä kuuli taas sellaisia pienten lasten elämäntarinoita, että ei voinut kuin ihmetellä ja illalla muistaa niitä pieniä iltarukouksessa.

Opiskeluita on jäljellä kutakuinkin tasan vuosi ja minulle alkaa hiljalleen hahmottua jotain rajoja sen suhteen, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ennen oli vain iso ja laaja kenttä, johon tutkintoni antaa pätevyyden, ja lähestulkoon kaikki kuullosti kiinnostavalta. Nyt alkaa pikkuhiljaa tippua pois töitä, joita en haluaisi tehdä ja hahmottua suppeampia kokonaisuuksia, mitä voisin kuvitella tekeväni.

Aika näyttää... Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa askeleet... jotakuinkin tuohon tapaan sanotaan Raamattussa ja niinhän se on. Tällä hetkellä on ihanan luottavainen olo sen suhteen, että kaikki järjestyy, ihan kaikki. Ei tarvitse itse yrittää liikaa järjestellä asioitaan, sillä se tärkein turva löytyy muualta. Herra pitää huolta taivaan linnuista ja kukkasista, ja varmasti ruokkii myös minut jotenkin ensi kesänä(kin).

Epävarmuuden sietämistä.

Minä en tiedä, mitä minä teen ensi keväänä. Enkä sitä, mitä teen ensi kesänä Tai mitä teen vuoden päästä joulun jälkeen, kun kädessä on ehkä paperilla pätevän ihmisen paperit.

Minä opin kolme vuotta sitten, ettei ihminen voi kyllä suunnitella kaiken laista, mutta koskaan ei tiedä, mitä elämässä tulee tapahtumaan. Silloin minä ajattelin lähteväni Japaniin, sain kuulla, ettei se välttämättä olekaan mahdollista, ja opettelin jo elämään sellaisenkin ajatuksen kanssa, että saatan vaikka lähteä Siperiaan.

Senkin jälkeen olen kuitenkin toivonut itselleni illuusiota siitä, että muka tietäisin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen yrittänyt miehellekin opettaa, että ei sanoisi "tulen ehkä tiistaina", koska minä en halua kuulla mitään ehkä-sanoja, vaan minä haluan kenties jo maanantaina kaupassa tietää, ostanko ruokaa yhdelle vai kahdelle. Ja minä olen jo pari kuukautta sitten aloittanut kevän harjoittelupaikan ja kesän töiden hakemisen.

Tänäaamuna kirkkoon kävellessäni mietin, että tekee hyvää tämä tällainen epävarmuuden sietämisen opettelu. Elämä on lopulta aika jännittävää, kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihan mitä vaan voi tapahtua.

Kirkossa pappi jatkoi samasta aiheesta. Sanoi, että tärkeää on elää tässä ja nyt. Pappi puhui myös facebookista ja lähetystyöstä. Puhui kuin suoraan minulle. Ja minä istuin Suomen rumimmaksi äänestetyssä kirkossa ja mietin, että siellä on hyvä olla. Vaikka ruma se kyllä on. Mutta eräs eläkkeellä oleva ortodoksipappi sanoi kuulleensa, että kauneinta kirkossa ovatkin aina ne ihmiset siellä.

Aurinkoa ja auringottomuutta.

Huh, mikä kulunut viikko, minä mietin. Olen nähnyt ja kuullut paljon kaikkea sellaista, mitä en haluaisi olevan olemassa. Olen ollut surullinen monen maahanmuuttajan puolesta. Esimerkiksi sen, joka kertoi poliiseille erään vartijan hakanneen hänet, eikä hänen tekemään rikosilmoitukseen ole reagoitu mitenkään [ja poliisi nyökytteli ja antoi jossain sivulauseessaan ymmärtää, että on kuullut tämän vartijan alueelta muutenkin samanlaista juttua]. Ja sen, joka kertoi, että on ikävää, kun suomalaisista näkee, että ne pelkäävät häntä, jos hän puhuu niille. Olen myös surrut ihan tuntemattomien naisen ja miehen puolesta, joiden kihlatun ja seurustelukumppanin näin junassa pussailevan keskenään. "Sä olet kihloissa", sanoi toinen. "Ja sä seurustelet!", sanoi toinen. Ja sitten ne vain totesivat, että "Me vaan tullaan hyvin toimeen".

Itseänikin olen vähän surkutellut. Tai oikeastaan sitä faktaa taas, että kun elämäntilanteet muuttuvat, ei kaiki voi jatkua tismalleen niin kuin aiemmin. En silti missään tapauksessa haluaisi palata puolta vuotta takaisin päin ja tehdä toisenlaisia valintoja. Olen onnellinen nyt, mutta suren kai hitusen sitä ikävää tosiasiaa ettei kaikkea voi elämässään saada. Ja kai on osattava sitten luopua jostakin, jos haluaa saada jotakin muuta.

Olen myös surrut auringottomuutta. Pari päivää sitten tulivat kyyneleet, kun aurinko-ikävä kasvoi niin suureksi. Muistelen, että Japanissa kaipasimme Suomen loskaa ja harmautta, iltojen aikaista pimeyttä. Parin päivän takaiset itkut olivat ensimmäiset kaipaan-Japaniin-itkut. Mutta onneksi kuukauden päästä pääsen hetkeksi sinne. Aurinkoon.

Mutta kuluneeseen viikkoo on sisältynyt myös paljon onnellisia hetkiä. Hyviä, syviä keskusteluita. Ja ystäviä. Ja mies, joka sulautuu siihen meluavaan ja hölmöön joukkoon. Ja raamatturyhmä-joukkiomme, jonka jäsenistä on pikku hiljaa tullut sellaisia, joille uskaltaa puhua vaikeistakin asioista. Ja mummi ja sen lihapullat ja lanttulaatikko. Ei ihan oma mummi, mutta sellainen, joka minuakin odottaa kylään.

Ja aurinko! Se paistaa nytkin. Kolmatta päivää putkeen.

Illalla mennään hautausmaalle. Sytytetään haudalle kynttilä. Hauta kuuluu ihmiselle, jota en ole koskaan edes nähnyt, mutta jonka olisin tahtonut tavata. Ja kertoa hänelle, että hänellä on hieno poika. Sellainen, joka jaksaa kuunnella minun purnaukset epäreilusta maailmaista ja pahasta mielestä sekä itkut ikävästä. Ja joka unohtaa ehkä bensatankin korkin auki huoltoasemalta lähtiessään, mutta on muuten kamalan järkevä ja saa minutkin rauhoittumaan, kun jotakin asiaa panikoin. 'Kiitos', minä haluaisin sanoa hänelle.

Koira ja kolme ystävääni valloittivat kotini viikonloppuna. Perjantaina tehtiin japanilaista ruokaa ja syötiin ystävän tekemää porkkanapiirakkaa. Porkkanoita kului pellilliseen puoli kiloa ja mietittiin, että jos söisi koko pellillisen, tulisi päivän vihanneshedelmäjuuresmarja-tarve täytettyä. Koiran kanssa jouduin välillä jakamaan istumaatyynyni, kun tyttöjen kanssa neulottiin, nautittiin ja naurettiin. Yöllä saatettiin yksi tytöistä asemalle.

Lauantaina nukuttiin myöhään ja lähdettiin iltapäivällä Helsinkiin. Ilta kului Linnanmäen Valokarnevaaleissa. Tykkäsin tunnelmasta. Luisteltiin ja katseltiin Helsinkiä yläilmoista sekä auringonlaskussa että pimeällä. Tuli "joulu ulkomailla" -olo ja entistä isompi kaipuu Japaniin.

Myös sunnuntaina nukuttiin pitkään, jonka takia illalla ei enää sitten uni tullutkaan ja eilen väsytti. Kaiken aktiivisuuden [sunnuntaina vielä messussa ja maanantaina harkassa] jälkeen en jaksanut kuin maata sohvalla ja katsella kynttilöitä ja telkkaria. Mies yritti houkutella pyöräilylle räntäsateeseen, mutta minä selitin, että joinakin päivinä tarvitsen hetkeni olkkarin sohvalla huovan alla. Illalla lähdin kuitenkin saattamaan polkupyörälläni häntä ja tulin tehneeksi puolen tunnin pyörälenkin räntäsateessa - ja olipas mahtava sää pyöräillä, kun oli kunnon vedenpitävät vermeet yllä! Ensi kerralla olen ehkä helpommin ylipuhuttavissa.

Innostus.

Kaksi lomanjälkeistä viikkoa paljon itkua, välillä syystä, välillä aivan syyttä. Tylsistymistä ja turhautumista myös. Mutta viikonloppuna ystävien, perheen ja sukulaisten luona pari vuorokautta. Sadatta kertaa hiljaa ihmettelen, kuinka he ovat kaikki edelleen osa elämääni ja kuinka he ovat tärkeitä. Hiljainen huokaus ylöspäin: kiitos. Sunnuntai-iltana paluu melkein-kotiin. Kaapissa odottaa uusi muumimuki, jonka saan lahjaksi. Ihan muuten vaan, se muki kun vielä sattui puuttumaan.

Nyt, valtava innostus. Hymy huulilla vesisateessa ja tuulessa kulkemista. Uudessa GoreTex-takissa ja vanhoissa kumisaappaissa, ei edes sateenvarjoa tarvita. Toisen kärsivällisyyden ja ystävällisyyden ihmettelemistä. Ja kirjojen ahmimista: voisin vaan lukea, lukea ja lukea. Sormet syyhyävät päästä tekemään koulutehtäviä.

Harjoittelukin innostaa: tänään olen opettanut suomea kahdelle pienelle kiinalaiselle tytölle (pehmolelujen avulla yritin mm selittää, mitä tarkoittavat anteeksi, kiitos ja ole hyvä), suomea vanhemmalle naiselle, jonka lopulta sain naurahtamaan (nauraen oppii parhaiten!) ja lähtenyt yllättäen auttamaan yhtä afrikkalaista miestä, jonka kaverini nimesi Anssiksi, kun sansibarilainen mies kuulosti liian pitkältä sanottavaksi ja minä olen kamalan huono nimien kanssa. Anssin kanssa käytiin etsimässä mahdollisia työ- ja koulutuspaikkoja ja voin sanoa, että minulla oli mukavaa. Anssi puhuu viittä eri kieltä, on ollut suomessa vasta vuoden, mutta haluaisi silti opiskella suomeksi. "Nyt minä olen Suomessa, minä haluan opiskella suomeksi". Ja minä toivon, että hän saa siihen mahdollisuuden! Minä en haluaisi istua toimistossa ja kokouksissa. Minä haluaisin kohdata ihmisiä ja kulkea kappaleen matkaa heidän rinnallaan - niin kuin tänään.

Ostoksia.

Ostin uuden sängyn. Vanha oli hyvin vanha ja siksi hyvin huono. Jo Japanissa tajusin, että Suomen sängyssäni on kamala nukkua. Suomeen palattuani otin pikkuveljeni samanmoisen sängyn, ajattelin, että jos se olisi vähän parempi. No ei ollut. Loppujen lopuksi siinä on taidettu nukkua vielä enemmän kuin omassani, kun tajutaan minun olleen vuoden vaihtarinakin aikoinaan.

Uusi sänky on huippu. Sain sen lopulta kotiin parahiksi perjantaina. Aluksi yritin jo keskiviikkona, mutta sänkykauan pakettiautoa ei silloin saanut lainaan. Hyvä ettei saanut. Viikonloppuna oli nimittäin onnekseni aikaa makoilla sängyllä pitkät ajat. Katsella ulos verhojen raosta värikkäämmäksi muuttunutta maisemaa. Juoda päiväkahveja. Nukkua paljon. Ja lukea Sikalat-kirjaa. Sekin on aivan huippu ja siitä kohta lisää.

Vanhaa sänkyä en ole vielä saanut minnekään. Sänkykaupassa olisivat ottaneet 25 euron kierrätysmaksun. En raaskinut maksaa. Niinpä se jäi omalle paikalleen ja uudelle raivattiin tilaa ikkunan alta. Muuten hyvä, mutta joka ilta vahingossa potkin vähintään kerran sängyn vieressä olevaa patteria. Kohta häiriintyvät varmasti naapurit. No mutta, nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni vierassänky. Vierashuone sijaitsee jalkopäässäni, tervetuloa kylään vaan. Ja hyvä lisä on myös se, että lamppu, jota olen käyttänyt vuoroin työpöydällä työvalona, vuroin yöpöydällä lukuvalona, voi nyt vihdoin olla molempia, koska työpöydän nurkasta tuli yöpöytä.

Susanna Alakosken Sikalat on siis toinen huippuostokseni. Olin lukenut siitä lehtiartikkelin joskus, Japanissa muistaakseni. Miettinyt, että se pitäisi lukea. Mutta niin mietin monen kirjan kohdalla, ja aina se jää. Nyt kun aloitin uuden harjoittelun, jonka aikana kohtaa monia maahanmuuttajia, tuli kirja uudelleen mieleen. Ajattelin, että tekisi ihan hyvää kuulla vähän siitä maailmasta, jossa suomalaiset maastamuuttajat ovat aikoinaan joutuneet elämään.

Eilen oltiin kaiman kanssa Helsingissä. Käytiin Postimuseossa kuuntelemassa Rakkautta Pariisin taivaan alla -lukutuokiota [syksyn aikana vielä muitakin lukutuokioita, huom huom!] ja tutkittiin Postimuseon kirjenäyttelyä. Sitten kaima totesi, että hänenkin pitää saada oikeaa kirjepaperia. Postimuseossa se oli melko kallista, joten pakko oli suunnata kirjakauppaan. Aiemmin oltiin kyllä jo päätetty, ettei kirjakauppaan mennä, koska siellä oli ale, eikä se tiedä meille hyvää. Mutta minä ehdotin, että asetetaan itsellemme sellainen raja, että vain alle kympin kirjoja saa ostaa. Sikalat maksoi tasan kympin ja sen kaima onnekseni hyväksyi. Pari lahjakirjaa löytyi myös, vielä edullisempaan hintaan. Hyvä oli se Helsingin-reissu muutenkin ja illalla ehdittiin vielä nähdä muitakin ystäviä.

Syyslomalla

Pohjoisemmassa, pororajan tuolla puolen vaan ei vielä Lapissa kuitenkaan, oli jo paljon syksyisempää kuin täällä Etelässä. Yhtenä yönä meni jopa pakkasen puolelle. Ukin synnyinmökki lämpesi takan ja sähköpatterin voimin. Vesi kannettiin sisälle kaivosta ja saunakin lämpesi puilla.

Teki valtavan hyvää olla vaan. Kiipeillä Suomen eteläisimmän tunturin rinteillä, ihastella pikkukaupunkeja. Kävellä pitkospuilla ja tehdä pieni päivävaellus. Ihailla taivasta, joka välillä oli upeiden, synkkien pilvien peitossa, toisinaan kirkkaan sininen ja joskus tähtien peitossa. Kerätä puolukoita ja nukkua pitkiä yöunia.

Odotan jo oikeaa syksyä tänne Eteläänkin.

Viikonloppuna.

Perjantai-ilta töissä. Ei asiakkaita paikalla, voisi katsoa telkkarista Frendejä ja syödä karkkia. Tai sitten voi tehdä niin kuin eräs Tiina Tee: pestä vessat, imuroida koko talon ja käydä vielä läpi vanhat lehdet eräässä nätissä korissa. Ollenkaan ei harmittanut olla perjantai-iltaa töissä, ja tämän sanon [kirjoitan] ilman minkäänlaista ironiaa. Oikeasti olen iloinen siitä, että saan tehdä silloin tällöin keikkaa viime kevään harkkapaikkaan. Pidän siitä työstä.

Lauantai-iltana luonto-ohjelma telkkarista, tunnin kävelylenkki kauniissa syysillassa, ABC:ltä pieni Jaffa-pullo, saunaan ja sitten nukkumaan. Ja taaskaan ei oikeasti tekisi mieli olla missään muualla.

Tänään messussa ystävän kanssa. Hyvää musiikkia, saarna jonka jaksoi helposti kuunnella alusta loppuun ja muutenkin hyvä olla. Messun jälkeen kirkkokahvit, sitten roskaruokaa ja sen päälle vielä toiset kahvit ja teet. Istutaan terassilla ja ihmetellään, voiko olla syyskuu ja Suomessa. Kotimatkalla junassa 5-vuotias tuntematon poika, A, tulee istumaan vastapäätä. "Moi", hän heti tervehtii, kun minä lopetan puhelun äidilleni. Minä sanon myös moi ja sitten aletaan jutella asemien nimistä ja A:n hienosta leikkiautosta. A:n äiti puhuu puhelimeen, eikä tiedä, missä junassa on ja pääseekö sillä sinne, minne he haluaisivat. Minä kerron, missä ollaan, vaikkei minulta kysytäkään. A. kysyy ainakin kolme kertaa, mitä hänen leikkiautonsa kyljessä lukee ja minä luen. Auton pohjaakin tutkitaan. Liian aikaisin tulee heidän asemansa, olipa piristävää junauseuraa!

Iltoja.

On ollut niitä iltoja, kun olen pyykkituvasta tultuani heittänyt märkiä pyykkejä sisältävän kassin lattialle ja istunut itse perässä itkemään. Itkenyt väsymystä, kiirettä ja sitä, ettei vieläkään ole oppinut sanomaan ei. Itkenyt sitä, ettei tunnu olevan tarpeeksi aikaa tärkeille ihmisille, saati sitten itselleen.

Mutta on myös ollut niitä iltoja, kun on saanut iloita ystävien onnesta, antaa kyyneleiden tulla silkasta ilosta ja onnesta. Miettiä kuluneita vuosia ja sitä yhtä iltaa, jota katuisin varmasti kovasti, ellei siitä olisi seurannut jotain näin hyvää ja kaunista. Joskus ei ole haitaksi, vaikka vähän päästää suustaan sammakoita. Joskus siitä seuraa se, että vuosien kuluttua saa katsoa kahta tärkeää ihmistä alttarilla ja kuulla heidän tahtovan toisistaan välittää aina ja aina vaan. Vaikka kyllä minä uskon, että niin olisi käynyt ennen pitkää ilman minun sammakoitanikin - jotkut vain tuntuvat olevan tarkoitetut toisilleen.

Ja sitten on näitä iltoja, kun stressi hiljalleen alkaa hellittää, eikä tehtävien asioiden listalla olekaan mitään ennen seuraavaa maanantaina. Kun on saanut kaksi päivää etäopiskella, tuntuu taas paljon helpommalta. Etäopiskelua on ollut kumpanakin päivänä vain sopivissa määrin. Sen lisäksi olen ehtinyt nukkua ensimmäisenä aamuna pitkään, ilman, että täytyi laittaa herätyskelloa soittamaan; syönyt miehen valmistamaa soijamakaroonilaatikkoa [ja hyvää oli], suunnitellut syksyn raamistelua ja innostunut siitä; syönyt monen vuoden tauon jälkeen kaurapuuroa kera äidin omenahillon [kaurapuuron kanssa ei mikään maistu niin hyvälle kuin juuri se]; juonut kahvia tunni verran auringonpaisteessa Olivia-lehden kanssa; pessyt ison koneellisen pyykkiä [sekin tuntuu saavutukselta, että siihen löytyi aikaa]; saunonut; raivannut hyvin sekaisen kotini; käpertynyt sohvalleni katsomaan Karjalan kunnailla sekä pitkästä aikaa päässyt kunnolla juttelemaan yhden tärkeän ystävän kanssa.

Suunnittelua

Otin itselleni viiden päivän syysloman syyskuulle. Lykkäsin harjoittelun alkua ja päätin olla ottamatta mitään keikkahommia. Miehenkään uusi työ ei ole vielä silloin alkanut, joten päätettiin käyttää viisi päivää lomailuun.

Mentiin kirjakauppaan ja istuttiin mukavissa, pehmeissä nojatuoleissa. Sopivasti matkakirjojen vieressä. Mies selasi aluksi erään Afrikan maan opasta, mikä ei mitenkään liittynyt tulevaan, vaan menneeseen. Yritin ymmärtää, koska itsekin hypistelen mielelläni kaikkea, mikä liittyy Brasiliaan tai Japaniin.

Matkakohde oli rajattu Eurooppaan, koska aikaa tulee olemaan vain se viisi päivää. Aluksi ajateltiin lähteä moikkaamaan jomman kumman kavereita - Saksaan tai Lontooseen. Sitten alkoi tuntua siltä, että ehkäpä joku vähän halvempi, vähän lähempänä, olisi parempi.

Yli tunti varmaan selattiin englanniksi ja suomeksi kirjoitettuja matkaoppaita. Katseltiin karttoja, mietittiin ja pähkäiltiin. Jotkut houkuttelevat kohteet tuntuivat olevan liian kaukana, toisista ei oikein saanut kasvisruokaa ja jotkut tuntuivat hintatasoltaan liian kalliilta.

Lopulta keksittiin sopiva kohde. Tarpeeksi rauhallinen minun hektisen syksyni jälkeen. Ilmainen majoitus. Matkustusaika ehkä vähän pidempi kuin oli aluksi ajateltu, mutta maisemia pystyy katsomaan paremmin.

Muutaman viikon päästä suunnataan siis pohjoisemmaksi. Hieman Oulusta ylöspäin, ukin synnyinkotiin.

Onhan sekin Euroopassa.

Oikeassa paikassa

Siivosin eilen kotini. Se on taas vihdoin vain minun ja tavaroille löytyy jokaiselle jokin paikka. Koti tuntui taas niin rakkaalta ja omalta ja mieleen hiipi ajatus, että voi kun täällä ehtisi joskus ollakin, mutta kun on niin paljon kaikkea muuta... Sitten aloin miettiä niitä paikkoja, joissa sitä aikaani kodin sijasta vietät. Ja ne ovat kaikki hyviä paikkoja. Toisten, läheisten ihmisten kodit. Koulukin tuntuu tällä hetkeltä hyvältä paikalta viettää aikaa. Puhumattakaan leireistä tai reissuista... Yllä olevat kuvat Tukholmasta - sielläkin tuntui hyvältä viettää pari päivää.

Päätin asettaa itselleni tavoitteen olla surematta sitä, mistä olen poissa ja iloita siitä, missä saan olla.

Serkkuja

Yksi serkuista oli kerran istunut terveyskeskuksen odotushuoneessa. Vieressä oli istunut mies, jonka papereissa oli ollut tutunoloinen nimi. Toinen serkkuhan se siinä istui, vaan eivät olleet toisiaan tunteneet.

Äidillä on kuusi sisarusta, enkä olisi minäkään kaikkia serkkuja tunnistanut ennen eilistä. Yhden olin tainnut nähdä viimeksi omissa ristiäisissäni - eipä ole niistä minkäänlaista muistikuvaa. Eilen tavattiin [vain yksi ei päässyt tulemaan, asuu Amerikassa - huono syy, tulisihan sieltäkin lentokoneita, todettiin] ja nyt tunnistaa taas kaikki, jos kävelevät kadulla vastaan.

Aluksi istuttiin vain hiljaa ja ihmeteltiin, mutta hiljalleen alkoi puheensorina ja nauru voimistua. Toiset muistelivat menneitä, minä lähinnä kuuntelin. Olemme veljeni kanssa nuorimmat, eikä minulla ole samanmoisia muistoja äitini synnyinkodista, missä tapasimme.

Äidin synnyinkodissa oli ihana vierailla. Eno ja vaimonsa ovat laittaneet kotia kauniiksi ja katselemista olisi riittänyt pitkäksi aikaa.

Kotiin pääsin yhden serkun autokyydillä. Asutaan naapurikaupungeissa, mutta häntäkään en ollut tavannut yli kymmeneen vuoteen. Jospa seuraavaan kertaan ei menisi ihan niin pitkä aika.

Kotona taas.

Olen palannut kotiini. Tänne, missä ei ole koskaan hiljaista, juostaan bussiin, eikä tunneta naapureita. Makuuhuoneessani asuu vielä kesävuokralaiseni, joten minä olen tunkenut tavarani olohuoneeseen ja nukun sohvalla. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, olohuoneessakin on ihan hyvä asua ja melussa saa taas nukuttua, kun on alkanut tottua. Oma koti kullan kallis.

Kiire tuntuu jatkuvan, mutta pakkaus-ja-purku-rumba alkaa hiljalleen olla kai ohitse. Laskin pakanneeni tavarani ja muuttaneeni yösijaa kaksikymmentäkolme kertaa tänä kesänä. Ensi kesän voisi suunnitella jotenkin toisin. Vaikka eihän tätäkään ihan näin oltu suunniteltu.

Kesälomatöistä vietän palkallisia vapaapäiviä, koulusta tämä kuitenkin on jo nimetty etäviikoksi, eli tehtäviä olisi vaikka muille jakaa. Tulen luultavasti tarvitsemaan yöni niiden tehtävien tekoon, koska päiviksi on suunnitteilla kaikkea muuta.