Muutoksia

Kirjoitan lapsuudenkodissa, entisessä pikkuveljen huoneessa, nykyisessä vieras-/työhuoneessa. Äskön maalattiin äidin kanssa huurremaalilla limupulloja ja nyt odotellaan, että kirkko-ohjelmat kuivuisivat, että saisi printata lisää ohjelmia kuivumaan... Eilen kierrettiin ystävän kanssa rautakaupoissa etsimässä lisää huurremaalia. Naurettiin, että tällainen naisten shoppailukierros: pari rautakappaa, vaipanvaihtoa farmarin takapenkillä ja imetystä bussipysäkillä.

Olen ollut lomalla kohta kaksi viikkoa. Entiset asiakkaat ja työpaikka pyörivät edelleen unissa, mutta eivät enää ajatuksissa. Yhtenä päivänä luin kahden entisen työkaverin kirjoittamaa korttia ja itkin hetken, kun tuli niin ikävä. Viikko sitten kävin jo tutustumassa tulevaan työpaikkaan ja odotan uutta.

Olen iloinen siitä reilusta vuodesta, jonka sain viettää niiden teinien kanssa. Uskon, että ymmärrykseni erilaisia ihmisiä kohtaan kasvoi paljon noina kuukausina. Meillä suomalaisillakin voi olla hyvin eri lähtökohdat elämään. Toivon säilyttäväni ymmärryksen myös seuraavassa työssäni. Pitää miettiä, miten tavoittaa myös heitä, jotka helposti jäävät tavoittamatta muilta kuin lopulta lastensuojelun työntekijöiltä.

On tehnyt hyvää saada viettää lomaa ja siirtyä vanhasta uuteen. Moneen uuteen. Jokin aika sitten hain uutta etukorttia. Osoite? No se on kohta vaihtumassa. Työpaikka? No se on kohta vaihtumassa. Niiin, ja sitten sukunimikin vaihtuu kohta...

En ole koskaan oikeasti ollut Tiina Tee. Kävi vain niin, että ammattikorkeakouluopiskeluiden ensimmäisessä tiimitentissä muistin jostain syystä itse sukunimeni väärin, kuvittelin sen alkavan teellä. Tiimikaverit nauroivat ja unohduksesta tuli yleinen vitsi. Puhuimme, että minun täytyy löytää mies, jonka sukunimi alkaa teellä, ettei tule identiteettikriisiä. Kävin jopa yhden opiskelukaverin ystävän kanssa treffeillä, tämän sukunimi kun täsmäsi. Luonteet eivät sitten kuitenkaan sopineet yhteen, mutta tulipahan syötyä hyvää pizzaa.

Ensi lauantaina minusta tulee kuitenkin muuta kuin Tiina Tee. Mutta sukunimi nyt olisi ollut aika huono peruste hylätä näin hyvä mies. Sunnuntaina keskusteltiin papin kanssa ja pappikin totesi, että hyvät teillä on lähtökohdat. Ja me hymyilimme autossa jälkeenpäin, mietimme, kuinka meillä on kaikki hyvin.

[Kaikkien muutosten keskellä tekee mieli myös muuttaa blogia! Mutta kerron sitten uuden osoitteen häiden jälkeen]

Loppu häämöttää

Lauantaina syödään kaksin yhden teinin kanssa. Minä sanon sille ääneen, että tuntuu kummalliselta, että minä en saa koskaan tietää, pääseekö se syksyllä johonkin kouluun. Se sanoo, että kyllä se nyt varmasti johonkin kouluun. Ja minä sanon, että niin varmasti. Ja siinä kaikki, mitä minä saan koskaan tietää.

Minä en saa koskaan tietää, pääseekö yksi teini takaisin kotiin asumaan. Kukaan ei saa kertoa minulle, mitä se yksi toinen sai kevään ylioppilaskirjoituksista tai mitä sen yhden kolmannen äidille tapahtuu. Minä olen elänyt niiden teinien rinnalla vuoden verran (osan pidempäänkin), mutta kahden päivän päästä kaikki loppuu kuin seinään. Hei-hei. Jos joskus tulen käymään täällä päin ja törmätään kaupassa, voin kysyä kuulumiset, mutta kuinka todennäköistä se on?

Ja on selvittämättömiä juttua. Sellaisia, jotka itse haluaisi selvittää, mutta tietää, että nuori ei siihen vielä ole valmis. Kokemuksesta voin sanoa, että myöhemmin saattaisi ollakin, mutta sinä päivänä minä en ole enää tuolla töissä, eikä nuori voi minulle soittaa. Minä kestän sen kyllä, mutta tiedän, että nuorta saattaa joskus alkaa kaivertamaan, mutta silloin hän ei voi asialle enää mitään.

Tuntuu, että kaikki loppuu niin yhtäkkisesti ja lopullisesti (vaikka olen tiennyt monta kuukautta, että nyt se loppuu). Vähän kuin tämä talvi näissä kuvissa. Kevät tuli taas ihan puskista ja yhtäkkiä ja muuton ja työnvaihdon kanssa minulla on sama asia, vaikka aikaa asennoitua olisi kyllä ollut...

Mutta siitä minä olen tietysti iloinen, että eihän minun lähtöni tietenkään ole mikään elämän loppu noille mahtaville teineille. He jatkavat elämäänsä. Oppivat uusia juttuja, kasvavat, ottavat välillä ehkä takapakkia, ja harppovat sitten taas eteenpäin. He opiskelevat ammatteja, osa varmasti perustaa perheen. Minua nyt vain vähän ihmetyttää ja surettaa, kun en voi olla enää mitenkään mukana siinä elämässä.