Etsintäkuulutetaan kyky kirjoittaa

Olen taukoillut ammattikorkeakouluopinnoista kaksi vuotta. Sinä aikana muun muassa kouluni kirjastoon on saatu uusi järjestys, kouluni on liittyny osaksi suurempaa kokonaisuutta, opintotoimisto on ehtinyt muuttaa [nyt jo kahdesti] ja kirjastokorttini vanheta.

Kahdessa vuodessa pelkäsin menettäneeni opiskelumotivaationi. Millään en olisi halunnut palata takaisin opiskeluiden pariin. Mutta onneksi olinkin väärässä! Motivaatiota löytyy ja opiskelu on
M I E L E N K I I N T O I S T A. Kahden vuoden tauko oikeastaan teki todella hyvää! Ehdin kasvaa kaksi vuotta [valitettavasti pituutta en yhtään] ja asiat, jotka kaksi vuotta sitten olisivat saattaneet tuntua vähemmän merkityksettömiltä, kiinnostavat nyt kovasti.

Mutta! Olen unohtanut, miten kirjoitetaan. Jo monesti olen yrittänyt istua tietokoneelle kirjoittamaan kommentoivaa kirjareferaattia. Tehtävää, jonka tekemistä oikeasti odotin. Sitä ei tarvitse vielä muutamaan viikkoon edes palauttaa, mutta kuulosti sellaiselta "juuri minun tehtävältäni", joten luin kirjan heti ja tuskin maltoin odottaa, että pääsen analysoimaan... Mutta ei. Istun vain koneen ääressä ja ihmettelen. Kokoan sisällysluetteloa - ideoita olisi, mutta silti tuntuu, etten osaa sanoa mitään. Ajattelin saavani tehtävän tehtyä eilen, tai viimeistään tänään, mutta luovutin. Sen sijaan olen suurella mielenkiinnolla lukenut yhtä kotitenttikirjaa ja tehnyt siitä muistiinpanojakin. Kyllä niitä tuohon ruutuvihkoon kirjoittelee, mutta mitenköhän käy, kun pitäisi istua taas tähän koneelle ja yrittää saada hajanaiset ajatuksensa fiksuksi kokonaisuudeksi...?

Täällä puhutaan suomea!

Rakennan elämää tänne puolelle Suomea [tai yleensäkin Suomeen...] pikku hiljaa. Välillä tekee meili haukata vähän liiankin suuri pala kerralla. Joka paikkaan, minne kutsutaan, tekisi mieli mennä. Toisinaan on kuitenkin pakko muistuttaa itselleen, ettei kaikkea ole pakko tehdä ja saada vielä ihan nyt ja heti. Ensi viikollakin ehtii, tai ensi kuussa.

Olen jatkanut ajanviettoa niiden tuttujen ja turvallisten [ja ihanien!] ihmisten seurassa. Viikonloppuna en koonnutkaan kylppärin hyllykkö [ja siksi vessaan ostetut muovikukatkin majailevat vielä vessapaperilaatikossa] vaan lauantaina vietin leppoisaa aikaa E:n luona ja sunnuntaina sain oppitunnin kaalikääryleiden teosta ja Carcassonen peluusta B:llä ja V:llä. Hävisin kaikki kaksi peliä, mutta kaalikääryleet olivat herkullisia!

Japanissa oli aikaa itselle. Huomaan oppineeni paremmin tarkkailemaan itseäni. Millainen olen väsyneenä, millainen iloisena... Milloin on parempi maata kotona peiton alla ja milloin taas aika nähdä ystäviä. Olen myös antanut itselleni olla luvan väsynytkin. Aina ei tarvitse jaksaa yrittää. Kuten lauantaina, kun en vieläkään saanut aikaiseksi pestä pyykkiä. Stressaamisen sijaan kävin ostamassa kolmet uudet sukat, ne kun loppuivat kesken. Tiistaina jo jaksoin pestä pyykkiäkin ja eilen olin hurjan energinen. Tänään on sitten ollut taas sohvallamakoilupäivä. Imuroin sentään, mutta imuri on vielä keskellä keittiön lattiaa.

Virastoissa ynnä muissa "virallisissa paikoissa" juoksemisesta en tykkää. Vielä vähemmän nyt, kun joudun ensin etsimään Kelat sun muut netistä ja sitten olemattomilla suunnistustaidoillani löytämään ennalta vieraat paikat. Mutta hyvää palvelua olen saanut [eikä ole kyllä tullut sellainen olo, mistä jotkut Japanin-reissaajat puhuvat, että Suomessa huomaisi selvästi palvelun olevan huonompaa!]. Ja ihanaa on ollut, kun kaikki asiansa on saanut selittää suomeksi! Osan asioista olen yrittänyt hoitaa netissä, mutta loppujen lopuksi se ei ole niin kätevää kuin kuvittelisi. Vakuutusyhtiöstä soittelivat vielä perääni kumminkin ja maistraattiin jouduin soittamaan itse, kun eivät kirjani siirtyneetkään heti uudelle paikkakunnalle, enkä meinannut saada kaikkia paikkakuntalaisille kuuluvia etuja sen takia käyttööni. Luultavasti olen myös unohtanut hoitaa joitakin tärkeitä juttuja. Kelasta esimerkiksi lähestyivät minua kirjeellä, jossa kyselivät, asunko vielä ulkomailla vai olenko palannut Suomeen. Minulle oli myönnetty oikeus sosiaaliturvaan vain joulukuun lopulle... Kaikkea ei vaan voi muistaa. Mutta hengissä ollaan, edelleen ja ilman mitään suurempia paluushokkeja [ainakin toistaiseksi].

Satunnaisuuksia

En ole vieläkään purkanut loppuja pahvilaatikkoja. Samoissa paikoissa ovat, mihin viikko sitten jäivät. Yksi ilta kyllä etsin paniikissa kirjastokorttejani. Pelkäsin hukanneeni kaikki neljä, enkä edes halunnut ajatella, paljonko niidenkin kaikkien uusiminen maksaisi. Löysin ne lopulta onneksi. Sängyn alta, kynttilöiden ja cd:eiden joukosta. Myös peili odottaa paketista ottoa ja seinälle ripustusta. Vessan hyllykkö taas kokoamistaan... Mutta kaikki ajallaan. Ehkäpä jo huomenna.

Viikko on tuntunut mielettömän pitkältä. Alkuviikon stressasi, jännitti ja itketti. Keskiviikkona ajattelin, että koskahan taas lähden kouluun iloisin mielin, stressaamatta mistään. Mutta tänään jo läksin! Eilen tuli hyvä olo siellä uudessa koulussa. Kaatoivat koivun koulun pihasta ja siitä tuli hyvä tuoksu. Kotoisa. Eteisessä oli tarjolla ilmaista leipää opiskelijoille. Oikein jälkiuunileipää löysin. Istuin luokassa ystäväni T:n tekemät villasukat ylös farkkujen päälle vedettynä ja tunsin, että eiköhän täältäkin ala se minun kokoiseni paikka löytyä. Ja tänään oli jo paljon rennompi olo mennä ja olla. Enkä ehkä enää ole niin hiljainenkaan siellä muiden joukossa, kuin vielä alkuviikosta.

Ja ne sanovat, että on kiva, kun olen siellä heidän joukossaan. Ja minä tahdon uskoa niitä. Ja minusta on kiva olla siellä.

***

Sitten vielä kuusi satunnaista asiaa minusta, koska 17 neliötä haastoi kertomaan. Extrana satunnaisia kuvia uudesta kodistani.

1. Kolmantena päivänäni ammattikorkeakoulussa luiskahdin kalliolta järveen kesken koko uuden opiskeluryhmän kulttuurikierroksen. Viimeisen museon kiersin märissä housuissa ja kengissä. Eräs herrasmiesmäinen opiskelukaveri lainasi onneksi kuivan paidan, enkä edes tullut kipeäksi. Opiskelukaverin kanssa esittäydyttiin vasta paidanlainauksen jälkeen.

2. En pidä ilmapalloista.

3. 14-vuotiaana ihastuin keltaiseen väriin ja käytin suurimmaksi osaksi keltaisia vaatteita. Joinakin päivinä olin päästä varpaisiin keltaisissa. Joskus sain kyllä sitten kuulla tipitii-laulua siitä hyvästä.

4. Olen pidellyt käsissäni laiskiaista ja alligaattorin poikasta

5. Matkustin ensimmäistä kertaa junalla yksin 20-vuotinaana. Äitini oli kovasti huolissaan siitä, löydänkö oikean junan Tampereen asemalla, vaikka olin kyllä jo pari vuotta aikaisemmin vaihtanut yksikseni lentoa Frankfurtin lentokentällä...

6. Haluaisin puolittaa kotona leivotun, pellillisen pizzaa aina niin, että ensin pizza leikataan neljään nelikulmion muotoiseen osaan, ja sitten jokainen osista laitetaan vielä puoliksi kulmasta kulmaan niin, että pellillisestä saadaan kahdeksan kolmion mallista pizza-palaa.

Syysmyrskyä

Ulkona tulee. Lujaa. Peltikattoisessa talon ylimmässä kerroksessa asuva Tiina kuvittelee koko ajan, että traktori kaataa kauhastaan kiviä jonnekin taloni nurkalle. Tuuli heitti ystävältä lahjaksi saadun Tervetuloa-kylttini pois ovesta. Ripustin sen takaisin, mutta tuulen uusittua temppunsa luovutin ja toin sen sisälle turvaan. Laitetaan se sitten takaisin, kun tuuli vähän rauhoittuu.

Minä en välittänyt tuulesta vaan tein pienen iltalenkin. Muistin sentään vielä vähän jotakin tästä alueesta. Olen asunut näillä samoilla nurkilla ennenkin, kolme ja puoli vuotta sitten, mutta vain lyhyen aikaa. Reitistä juna-asemalle muistin alun. Ja ison kuopan. Muutoin ilta on kulunut sohvan nurkkaan käpertyneenä. E:ltä saatua reilun kaupan tummaa appelsiinisuklaata, teetä hunajalla ja Fernando Ortegan musiikkia, hyvä lehti... tarvitsin sitä tämän pitkän päivän jälkeen.

Tänään alkoi koulu. Tai ainakin melkein. Aamulla selviydyin tunnin matkasta koulun läheiselle junamatkalle ja löysin kouluni. Mutta koululla kukaan ei tuntunut tietävän mitään. Paitsi yksi vanha opettajani, entisen kouluni nykyinen johtava opettaja, jonka jostain syystä tuolta bongasin. Häneltä kuulin, että opettajani on sairastunut ja luennot peruttu. Onneksi löysin kaikkien tietämättömien ihmisten lisäksi kuitenkin myös ihanan opintosihteerin, joka tiesi paljon ja otti selvää siitä, mitä ei tiennyt. Nyt olen minäkin paljon viisaampi, eikä huomenaamulla toivottavasti jännitä yhtä paljon kuin tänään.

Pitäisi totuutella uuteen rytmiin. Kymmeneltä nukkumaan ja kuudelta ylös. Nyt kello on jo yli kymmenen, eli ei onnistu ihan vielä tänään. Mutta jos viime yönä meni ennakkotehtävän kanssa noin kahteen, niin eikö yksitoista olisi jo ihan hyvä saavutus? Luulen tarvitsevani paljon unta. Monet paluuseen, uuden koulun aloitukseen & muuttoon liittyvät asiat vaativat selvittelyä ja hoitamista ja se kaikki tuntuu luovan tällä hetkellä kovasti stressiä. Yritän ajatella, että asia ja päivä kerrallaan, mutta aina se ei ole niin kovin yksinkertaista.

Muutto ilman kuvia

Aamulla (eilen) isä haki kaupungista ison peräkärryn lainaan. Oli vielä pimeää, kun täytimme sen ja kaksi autoa. Isä ajoi peräkärryllistä autoa, pikkuveli toista. Olin pikkuveljen kyydissä ja taukopaikassa se tarjosi sämpylän ja kahvia.

Tavaroiden kantaminen toisen kerroksen pikkukaksiooni kesti yllättävän vähän aikaa. Sohvakin haettiin. Miehet laittoivat elektroniikkavehkeet toimintakuntoon, kun sanoin, etten kumminkaan osaa. Ne sanoivat, että se nyt on ihan helppoa ja kuitenkin niilläkin meni hetki telkkarin kanssa tapellessa.

Illalla kävi entinen kämppikseni B. Juotiin teetä ja tuotiin sen tuomia keksejä. Täytettiin myös kirjahyllyni. B nauroi kategorioilleni. Oli muun muassa hölynpölykirjoja, joiden joukkoon pääsi muun muassa vanha tenttikirja [jonka ostin silloin, kun olin innokas fuksi ja en vielä tajunnut, että vain harvat kirjat kannattaa ostaa omakseen].

Tänään olen yrittänyt opetella tulemaan toimeen paikallisbussien kanssa. Junat ovat paljon kivempia, kun junaääni aina kertoo, missä ollaan. Aamupäivällä jäi väliin reissu vanhalle koululleni, mutta iltapäivällä rohkaistuin kysymään taukopaikalle bussinsa ajaneelta kuskilta, että mistähän se bussi oikein lähtee taas liikenteeseen. Neuvoi kyllä, mutta otti sitten kyytiinsä kuitenkin ihan siitä taukopaikalta, kun en olisi enää pysäkille ehtinyt ajoissa. Yhdestä jutusta taas selvittiin... pakko todeta, että odotan sitä päivää, kun elämä täältä alkaa tuntua tutulta, turvalliselta arjelta. Onneksi illalla ei enää tarvinnut palata huonekalukaupasta kotiin bussilla, vaan sain kyydin kotiin entiseltä-melkein-harkkaohjaajaltani E:ltä. Lisäksi sain hyvää teeseuraa sekä apua laatikoiden purkamiseen. Ilman näitä tällä päin Suomea asuvia tuttuja, ihania ihmisiä tämä muutto olisi varmasti tuntunut vähän masentavalta! Nyt ei masenna, väsyttää vaan.

Kohti uutta - taas.

Tänään olen istunut vilpoisella vintillämme. On tarvittu kahdet villasukat, fleece-paita ja huppari, että siellä on tarjennut. Olen penkonut vanhoja tavaroita ja lajitellut niitä: roskiin, kirpparille, uuteen kotiin, jätetään tänne vanhempien vintille... Olen lueskellut vanhoja päiväkirjoja ja kirjeitä, miettinyt menneitä. Hymyillyt monille muistoille. Ja miettinyt, kuinka kiitollinen olenkaan ystävistäni!

Tasan seitsemän vuotta sitten minä nautin vaihto-oppilaana auringon lämmöstä Brasiliassa. Niiltä ajoilta löysin tänään monta muistoa. Suomalaisten ystävien lähettämiä kirjeitä ja lappusia sekä brasilialaisten me-ei-unohdeta-sua-tule-pian-takaisin-lappusia. Niihin brasilialaisiin pidän enää harvaan yhteyttä. Niistä suomalaisistakin kirjeen lähettäjistä muutama on hävinnyt elämästäni vuosien saatossa. Mutta moni on edelleen iso osa elämääni, on ollut jo monien vuosien ajan. Heidän pelkkä olemassaolo auttaa jaksamaan uudet alut, aina ja aina vaan. He eivät katoa, vaikka minä menen minne. On aivan uskomatonta ajatella, kuinka lapsuudesta asti on voinut säilyä heidän kaltaisiaan ystäviään!

Vielä muutaman päivän pakkaan tavaroita ja nautin näiden ystävien seurasta täällä. Loppuviikosta muutan, aloitan taas uuden jakson elämässäni. Kahden vuoden tauon jälkeen palaan opiskelemaan. Jatkan opintoja siitä mihin viimeksi jäin, mutta eri koulussa. Jännittää. Muutan uuteen kotiin, ihan ensimmäistä kertaa asun yksin Suomessa. Onneksi silläkin puolen Suomea on ystäviä. Kolmen entisen opiskelukaverin [voiko sanoa opiskeluystävä?] kanssa vietimme yhden heistä syntymäpäivää siivoten uutta kotiani vuodenvaihteen jälkeen. Ja silloinkin minä mietin, että miten olen voinut saada tällaisia ystäviä?

Siellä Brasilian-kirjeiden joukossa oli yksi itsekirjoittamani, ystävälle tarkoitettu, mutta keskeneräiseksi jäänyt. Se oli kirjoitettu kolme viikkoa ennen Suomeen paluuta, ja siinä minä mietin, miten kaikki taas lähtisi Suomessa käyntiin, kun oli tulossa uudet opiskelukaverit ja monta muuta uutta juttua. Ja kaikki meni hyvin. Ehkä nytkin menee?