Kalenteri-angstia

Minä sovin ystävän kanssa tapaamisen. Kahden viikon päähän. Sovitaan jo, mitä silloin syödään, missä ja mihin aikaan. Kirjoitan sen kalenteriin, ympyröin kellonajan, niin kuin töissäkin kalenterin kanssa tehdään.

Minä teen vuorotöitä. Nautin aamupäivistä kotona, silloin kun on ilta- tai yövuoro. Tykkään juoda aamukahvia tunnin verran, viis siitä, vaikka kahvi siinä ajassa ehtiikin jo kovin viiletä. Minä siivoan nykyään mieluiten aamupäivällä, unirytmini on muuttunut. Tykkään vuorotöistä muuten, mutta en siitä, että olen niin riippuvainen kalenterista.

Joskus on hauska viettää vähän suunnittelemattomampi päivä. Kuten eilen. Istuttiin vaan autoon ja ajettiin yli sadan kilometrin päähän. Kaupunkiin, jonne toinen meistä uskoi suunnilleen osaavansa, vaikkei siellä koskaan olekaan käynyt. Siellä asui minun sukulaisia ja ajattelin, että ehkä voitaisiin mennä vaan ja soittaa jonkun niistä ovikelloa. Bongattiin kadulta tätini, pysähdyttiin ja juostiin sen perään. Täti yllättyi iloisesti. Ei ollut miestä vielä koskaan nähnyt, mutta tiesi hänen kuitenkin äskettäin valmistuneen ja heti onnitteli. Kutsui kylään ja sinne mentiin. Istuttiin pirttipöydän ympärillä ja rupateltiin. Kahvittelun jälkeen ajettiin toiseen kaupunkiin syömään. Serkku soitti perään, oli kuullut, että ollaan ajelemassa. Hänkin pyysi kylään. Ajettiin kotimatkalla hänen kauttaan ja istuttiin sielläkin tovi rupattelemassa. Oltiin pidempään kuin oltiin aiottu, mutta kun seura oli hyvää.

Voi kun useammin voisi kyläillä suunnittelematta, itsestään ennalta ilmoittelematta. Noiden sukulaisihanuuksien kanssa se vielä onnistuu. Ja yksi ystäväkin olisi huolinut kylään, jos oltaisiin ehditty. Ensi kerralla sitten.

25.3.

Vuosi sitten minä kävelin tekemään kolmatta harjoittelupäivääni silloiseen harkkapaikkaan läpi omakotitaloalueen, enkä tiennyt, että tapaisin ihmisen, joka ei jäisikään vain "harkapaikan kivaksi äitiyslomasijaiseksi".

Ihan rehellisesti sanottunu minä en edes muista juurikaan mitään siitä päivästä vuosi sitten. Pikkuisen muistan, sen, että juteltiin keikkalaisista. Niistä kahdesta, joiden kanssa minä olin tehnyt edellisillan ja siitä yhdestä, joka oli tulossa seuraavana iltana töihin. Sinä et ollut tavannut niistä ketään, mutta sinusta kuulosti hyvältä se, että yksi oli tarjonnut hyvää yrttiteetä ja seikkaillut Etelä-Amerikassa. Sanoit, ettei se voi olla huono tyyppi. Eikä se ollutkaan. Mutta et ollut sinäkään.

Minä kirjoitin ystävälle Saksaan harkkapaikan kivasta äitiyslomasijaisesta, joka niin hyvin otti minut huomioon. Kerroin, kuinka yhden kerran olit jäänyt puoleksi tunniksi toimistoon juttelemaan työajan loppumisen jälkeen ja liittänyt kaveriksi facebookissa. Minä vilkuilin aina silloin tällöin kelloa selkäsi takana ja mietin, että eikö se koskaan meinaa lähteä, istua nyt palkatta töissä!

Kun sinä istuit kerran kyydissä ja minä ajoin meitä kirjakauppaan hoitamaan asioita vanhalla ambulanssilla, sammui auto kolme kertaa kilometrin matkalla. En tykännyt sen auton kytkimestä, mutta taisin minä olla vähän jännittynytkin. Vaihdettiin kuskia ja matkalla juteltiin asunnoista. Sinä sanoit, että et haluaisi ostaa mitään juuri rempattua asuntoa koskaan, koska haluaisit rempata itse. Ja minä harmittelin myöhemmin, kun en ollut osannut siihen sanoa, että semmoista minä arvostan.

Äitienpäivää edeltävänä yönä minä keräsin valkovuokkoja ystävän kanssa autonlamppujen valossa ja kerroin, miten ristiriitaisia tunteita herättää viikon päästä loppuva harjoittelu. Minä olin ollut kevään aivan ihastunu ja sekaisin. Pessyt laulaen ikkunoita ja nauttinut kevään jokaisesta minuutista. Minä en olisi halunnut, että harkka loppuu, koska en tiennyt, nähdäänkö me enää koskaan. Ja toisaalta odotin, että se loppuu, koska halusin tietää, toisiko se sittenkin jotain uutta tullessaan, koska olin arvannut ihan oikein, että olit sen verta fiksu mies, että harjoittelun ajan pysyit vain työkaverina.

Neljä päivää harjoittelun loppumisen jälkeen minä matkustin sinun luokse junalla istuttamaan nurmikkoa. Minä olin soittanut äidille paniikkipuhelun ja kysynyt, miten nurmikko istutetaan, koska enhän minä semmoista osannut, vaikka sinä niin jostain syystä luulitkin. Se nurmikko tuli istutettua pienessä tihkusateessa. Myöhemmin kesän mittaan sillä nurmikolla syötiin pizzaa ja heitettiin tikkaa ja minä mietin, että hyvät oli äidin nurmikonistutusohjeet.

Tänään minä menen sinne entiseen harkkapaikkaan sijaisena. Minä istun työntekijäkokouksessa, etkä sinä ole siellä enää. Onneksi et, koska jos olisit, en minä voisi olla. Ja minä tykkään olla siellä töissä, ei se harkassa viihtyminen johtunut siis pelkästään sinusta.

Oivalluksia yövuorossa

Keskiviikon vaihtuessa torstaiksi minä tuli ulos työpaikan työntekijöiden vessasta ja tajusin jättäneeni avaimeni sinne vessaan. Lukkojen taakse.

Avaimilla pääsee toimistoihin, joissa sijaitsivat muun muassa tietokone, kaikki yövuoroon varaamani tekeminen ja lista siitä, mihin aikaan pitäisi asiakkaita aamulla herätellä.

Siinä sitä sitten oltiin ja ihmeteltiin, että mitäs tekisi seuraavat kahdeksan tuntia ennen seuraavan työntekijän saapumista.

Soitin toiselle osastolle ja sain ihanaa vertaistukea, kun siellä oli yövuorossa työntekijä, joka oli itsekin joskus jättänyt avaimensa lukittujen ovien taakse yöksi. Nauroin puhelimessa hänen kanssaan pariinkin otteeseen, ja totesin sitten, että eiköhän tästä selvitä.

Katsoin telkkarin digiboxilta muun muassa joulukuisen Emmerdale-jakson, kuka lie sinne sellaisenkin halunnut säästää.

Nolotti ja harmitti se tilanne, mutta siinä torkkupeittoihin kääriytyneenä ymmärsin yllättäen kumminkin olla kiitollinen monesta asiasta.

Siitä, että ruokaa kyllä riittää.
Siitä, että minulla on lämmin. Katto pään päällä, lämpimät huovatkin vielä ympärillä.
Läheisitä ihmisistä, joita hömppäohjelmia katsellessani ajattelin.
Ja työpaikasta myös.

Ihan hyvä yö siis, onneksi ei sattunut mitään yllättävää, minkä takia olisi niitä avaimia välttämättä tarvittu.

Eilen aamulla

Yöllä ei saa nukuttua. Päässä pyörivät kysymykset.

Pärjäänkö?

Osaanko?

Mokaanko?


Aamulla keitän totuttuun tapaan kahvia. Unohdan, ettei maitoa ole, olisi pitänyt keittää teetä. Juon kahvin mustana.

Lähden ulos viime kesänä itse tehdyn kassin kanssa. Siinä heiluu iloisesti illalla siihen kiinnittämäni suojelusenkeli-heijastin. Joululahja mieheltä. Muistuttamassa, että minulla on Jumala ja hänet.

Kahlaan loskassa ja hymyilen, koska loska kertoo kevään tulosta ja kevättä minä kaipaan.

Bussin kyljessä hymyilee viime kesäinen työkaveri. Siinä mainostetaan minun kouluani ja minä mietin, että ehkä niillä saaduin eväin pärjään seuraavat neljä kuukauttakin.

Aamulla minä vielä luulen, että seuraavana yönä saisi jo nukuttua, mutta ehkä koko ensimmäinen viikko meneekin näin, uutta jännittäessä. Vaikka työpaikka on vanha tuttu harjoittelupaikka ja vaikka työkaverit ovat tuttuja niin silti maha ja unettomat yöt kertovat, että tätä vähän jännittää.