sunnuntai 29. marraskuuta 2009

"Olen kotona"

Vasta muutama tunti Japaniin saapumisen jälkeen tajusin laittaa viestiä perillepääsystä. Vahingossa meinasi tekstiviestiin tulla, että "olen kotona".

En minä muistanut kaikkea. Lastenistuimia pyörien etuosassa. Suurta määrää puutarhatyöntekijöitä yhden paikan kimpussa. Uusia autoja, vanhoja vain harvassa. Auringon paistetta ja mieletöntä kirkkautta. Naisten lyhyitä farkkushortseja ja pitkiä sukkia.

En minä muistanut niitä Suomessa, mutta täällä ne tuntuvat tutuilta silti. Tuoksut, maut, äänet... Kotoisaa kaikki. Kuin ei pois olisi ollutkaan. Ja samaan aikaan kuitenkin tajuaa, että lähes vuoden poissaolon aikana on löytynyt elämä Suomessa. Sellainen, johon haluaa palata kyllä.

Mutta nyt on hyvä olla lomalla.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Sunnuntaiajatuksia.




Huoneen nurkassa odottaa pakkaamista V:ltä lainattu hauska pilkullinen matkalaukku. Sisällä on jo uudet kengät, yöpuku ja kirja. Lennän ylläolevien kuvien maisemiin, tosin lumettomia taitavat vielä olla tähän vuodenaikaan. Jonkun pitäisi ehkä kertoa minulle, että lentokoneella pääsee muuallekin kuin Japaniin, koska viimeisten kolmen vuoden aikana en ole minnekään muualle osannut lentää.

Finnairin lakko uhkasi perua koko matkan, ja vasta silloin tajusin, kuinka todella kaipaan Japaniin. Tarkoitus ei ole kiertää kovasti turistipaikkoja, eikä lähteä vanhasta kotikaupungista naapurikaupunkeja pidemmälle. Haluan vain kävelemään tutuille kaduille, katselemaan vuoria, kylpemään onseniin ja syömään paljon kaikkia lasten ja Tiinan suosimia ruokia, kuten okonimiyakia [eräänlainen kaalipannukakku] ja tonnikalamajoneesisusheja. Eniten tietysti odotan monien ihmisten näkemistä. Ensi sunnuntaina saan toivottavasti viettää ensimmäistä adventtia vanhassa kotikirkossa.

Olisi Suomessakin riittänyt tekemistä. Kouluprojektit ovat pahasi jäljessä suunnitellusta, toivoisin kovasti saavani kaiken valmiiksi ennen lähtöä, mutta ei ne ainakaan tätä blogia kirjoitellessa valmistu... Flunssan jyllätessä päiväkodeissa ja lastensuojelulaitoksissa myös töitä olisi seuraavalle pariviikkoiselle varmasti riittänyt. Menneellä viikolla tein pari keikkaa uusiin paikkoihin ja tein uuden aluevaltauksen tekemällä töitä nuorempien lasten kanssa kuin aiemmin. Suloisia olivat lapset, nekin, jotka pahaa oloaan purkivat ei-niin-nätillä käytöksellä. Työntekijöiltä kuuli taas sellaisia pienten lasten elämäntarinoita, että ei voinut kuin ihmetellä ja illalla muistaa niitä pieniä iltarukouksessa.

Opiskeluita on jäljellä kutakuinkin tasan vuosi ja minulle alkaa hiljalleen hahmottua jotain rajoja sen suhteen, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Ennen oli vain iso ja laaja kenttä, johon tutkintoni antaa pätevyyden, ja lähestulkoon kaikki kuullosti kiinnostavalta. Nyt alkaa pikkuhiljaa tippua pois töitä, joita en haluaisi tehdä ja hahmottua suppeampia kokonaisuuksia, mitä voisin kuvitella tekeväni.

Aika näyttää... Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa askeleet... jotakuinkin tuohon tapaan sanotaan Raamattussa ja niinhän se on. Tällä hetkellä on ihanan luottavainen olo sen suhteen, että kaikki järjestyy, ihan kaikki. Ei tarvitse itse yrittää liikaa järjestellä asioitaan, sillä se tärkein turva löytyy muualta. Herra pitää huolta taivaan linnuista ja kukkasista, ja varmasti ruokkii myös minut jotenkin ensi kesänä(kin).

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Epävarmuuden sietämistä.



Minä en tiedä, mitä minä teen ensi keväänä. Enkä sitä, mitä teen ensi kesänä Tai mitä teen vuoden päästä joulun jälkeen, kun kädessä on ehkä paperilla pätevän ihmisen paperit.

Minä opin kolme vuotta sitten, ettei ihminen voi kyllä suunnitella kaiken laista, mutta koskaan ei tiedä, mitä elämässä tulee tapahtumaan. Silloin minä ajattelin lähteväni Japaniin, sain kuulla, ettei se välttämättä olekaan mahdollista, ja opettelin jo elämään sellaisenkin ajatuksen kanssa, että saatan vaikka lähteä Siperiaan.

Senkin jälkeen olen kuitenkin toivonut itselleni illuusiota siitä, että muka tietäisin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen yrittänyt miehellekin opettaa, että ei sanoisi "tulen ehkä tiistaina", koska minä en halua kuulla mitään ehkä-sanoja, vaan minä haluan kenties jo maanantaina kaupassa tietää, ostanko ruokaa yhdelle vai kahdelle. Ja minä olen jo pari kuukautta sitten aloittanut kevän harjoittelupaikan ja kesän töiden hakemisen.

Tänäaamuna kirkkoon kävellessäni mietin, että tekee hyvää tämä tällainen epävarmuuden sietämisen opettelu. Elämä on lopulta aika jännittävää, kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihan mitä vaan voi tapahtua.

Kirkossa pappi jatkoi samasta aiheesta. Sanoi, että tärkeää on elää tässä ja nyt. Pappi puhui myös facebookista ja lähetystyöstä. Puhui kuin suoraan minulle. Ja minä istuin Suomen rumimmaksi äänestetyssä kirkossa ja mietin, että siellä on hyvä olla. Vaikka ruma se kyllä on. Mutta eräs eläkkeellä oleva ortodoksipappi sanoi kuulleensa, että kauneinta kirkossa ovatkin aina ne ihmiset siellä.