Yötöitä

Öisiä kuvia työpaikalta. Juhannuksena oli kamera mukana, tuli sitten kuvattua kuutamoa ja muuta kun oli aikaa.

Viime yönä katselin Kikin lähettipalvelu -elokuvan. Ihastuin siihen ja neuloin samalla synttärilahjaa pikkuveljelle. Sitä edellisessä yövuorossa neuloin harjoituskappaletta tuosta synttärilahjasta, luin Myrskyluodon Maijaa ja lakkasin varpaan kynsiä. Toimistossa pörräsi joku kamala iso ötökkä, mutta kynsienlakkausoperaation jälkeen se löytyi kuolleena toimiston lattialta. Myös ilmastoimattomuudesta on hyötynsä.

Yksi asiakas haluaisi hyppiä öisin hyppynarua. Tulisi kuulemma paremmin uni. Minä olen varmaan tylsä kun en anna. Tylsä on saanut tottua olemaan. Mutta joskus olen tietysti myös super-ihana, kuten sillon, kun annan uuden huulirasvan pesukoneessa pestyn tilalle.

Tykkään yötöistä, nyt kun en enää yritäkään saada itseäni kirjoittamaan niiden aikana opinnäytetyötä. Keväällä sain itseni uskomaan, että se valmistuu yövuoroissa, tuosta noin vaan hups ja hei. Mutta ei. Aiheuttanut vaan turhaa stressiä öille, kun miettii, että sen pitäisi edetä, muttei koskaan etene kumminkaan. Eilen istuin koko kauniin helteisen päivän kotona tietokoneen ääressä ja näpyttelin menemään. Edistyi. Joku toinen päivä jatkuu sitten taas.

Ei mitään järkeviä ajatuksia tässä, niin. Mutta tällaista se on yövuorojen jälkeen.

"Tietyssä seurassa sitä vaan taantuu"

Olin kolme, kun isä ja ukki rakensivat meidän perheelle talon ja me muutimme metsään. Naapurissa asui vuoden vanhempi Sydänystävä, joka tuli veljensä kanssa pyytämään leikkimään. Siitä asti on leikitty yhdessä. Vähän (mutta vain vähän) vanhempana menin J:lle hoitoon. J:n luokse piti mennä koululle, siitä kääntyä kaupalle ja sitten vähän ennen kauppaa mennä iso mäki alas. J:n luona oli kissa ja myöhemmin myös monta koiraa. V puolestaan oli Sydänystävän luona hoidossa ja J:n serkku. Samat lastenkutsut tuli siis aina kierrettyä. Ja näistä kolmesta tuli minun kasineloseni. Ystävät, jotka eivät ole kadonneet minnekään, vaikka minä olen välillä kadonnut Brasiliaan, pääkaupunkiseudulle tai Japaniin. Ystävät, joihin voi aina luottaa, ja joiden kanssa tauot tapaamisissa eivät haittaa, koska aina voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Olin kuusi, kun minun kasineloseni menivät kouluun. Minunkin oli pakko opetella lukemaan (tosin tähän vaikutti myös se, että äiti ei suostunut jostain kumman syystä lukemaan minulle Kauniiden ja Rohkeiden tekstityksiä) ja hyppimään hyppynarua. Lukemaan oppiminen tuntui käyvän helpommin, hyppynarulla hyppiminen tuotti enemmän tuskaa (eli jalkakipua moneksi illaksi).

Keskiviikkona vietin pitkästä aikaa tyttöjeniltaa minun kasinelosteni kanssa. Saunoimme, nauroimme ja söimme valtavasti. Hihitimme. Hetkittäin jutun taso oli aivan sama kuin kymmenen vuotta sitten. Tai viisitoista. Tytöt yrittivät kieltää minua puhumasta miehen kanssa. "Meillä on nyt tyttöjenilta!" Minä nauroin niille muistavani, kuinka 11 vuotta sitten ne kielsivät minua tekstailemasta tulevan Ensimmäisen Poikaystäväni kanssa. Sekin oli semmoinen kaunis kesäinen ilta, tyttöjen ilta. Silloin minä vaihdoin pojan nimen kännykässäni naispuoleisen mailikaverin nimen kanssa ja tekstailu jatkui. Tytöt nauroivat että olivatpas julmia ja kysyivät, oliko se se sama, jolle ne laittoivat viestiä, että "sinä soita Tiinalle illalla, sillä ilta on rakkauden aikaa"... Ei, se oli toinen poika. Ja toinen kesä... Silloin pojat vaihtuivat, mutta tytöt pysyivät.

Kymmenen vuotta sitten puhuttiin vähän vähemmän lapsista, asuntolainoista ja häistä. Mutta muutoin kaikki oli keskiviikkona ihan niin kuin ennenkin.