Istumisesta

Minä tykkään istua portailla ja kivellä, lattialla ja työpöydän päällä. Monet eivät ymmärrä. Tuovat tuolin, sanovat, että ei sentään lattialla tarvitse istua. Hyvää tarkoittavat, minä ymmärrän kyllä sen.

Eilen minä istuin junaan, pääsin sitten kuitenkin hetkeksi pois kaupungista, katselemasta suomenlippuja keskellä kerrostaloviidakkoja, katselemaan suomenlippuja metsien ja peltojen keskelle.

Eilen illalla minä istuin yksin saunassa, jossa tuoksui vähän tuoreelle koivulle. Mietin, että NYT on juhannus. Juhannukselle tuntui myös, kun istui miehen mummin ja vaarin mökin rappusilla ja katseli juhannuslimoja siinä rappusten molemmin puolin.

Aamulla minä istuin aurinkotuolissa. Luin kirjaa ja katselin hernepenkkejä ja mietin, ehdinkö tänä kesänä ollenkaan mihinkään syömään herneitä suoraan hernemaasta. Ei ne maistu samalta toriltakaan ostettuina. Sinä istuskellessani paloin niin, että kaulan alle jäi valkoinen ristinmuotoinen jälki, muuten on punaista.

Illalla minä istuin töissä ja huomasin, että keittiön ikkunasta näkyy kirkontorni ja risti. Mietin, millaista olisi olla töissä siinä rakennuksessa, tehdä niitä toisia töitä, joihin myös pätevyyden (toivottavasti) puolen vuoden päästä saan. Että kumpihan se lopulta on se minun juttu, nämä nykyiset työt vai ne toiset. Tai taitaisivat olla molemmat, mutta samaan aikaan ei voi kaikkea tehdä. No, on minun äitinkin ollut muun muassa opettajana, perämiehenä, lehden oikolukijana, työvoimaneuvojana ja puutarhurina. Enköhän minäkin kerkeä yhtä sun toista, eikä vielä tarvitse tietää, mitä kahdenkymmenen vuoden kuluttua haluaa tehdä.

Hajatelmia.

Kuvat ovat viime juhannukselta, kaikki ystävien ottamia. Tänä juhannuksena minä teen töitä ja katson jalkapalloa. Tai ainakin istun sohvalla seurana, puuhailen ehkä omiani. Japanin ja Brasilian pelit katson, samalla jännityksellä melkeimpä kuin Suomen pelatessa jääkiekkoa.

Ensimmäinen juhannukseni Suomessa niin, että olen oikeasti kaupungissa [sitä ei mielestäni lausuta kaupungissa oloksi jos on keskellä peltoja ja metsiä, vaikka paikkakunta johonkin kaupunkiin kuuluisikin]. Ja ensimmäinen juhannukseni töissä. Ei se niin kovasti haittaa. Kaksi päivää olen grillaillut. Tänään pessyt ison kasan uusia perunoita tiskiharjalla ja saanut kehuja perunoistani. Minäkin osaan siis jotakin.

***

Viikkaan pyykkiä ja kuuntelen Johanna Kurkelaa. Kesken viikkauksen huomaan tanssahtelevani yksikseni olohuoneen lattialla. Mekosta jää hienot varjot vihreälle matolle, auringonpaisteiseen paikkaan.

***

Minä tarvitsen vasaraa vispipuuron tekoon. Hieno sokeri on loppu. Pitää murskata palasokerit vasaralla. Vai sulaisivatkohan ne ilmankin hakkaamista? En uskalla kokeilla.

***

Minä puhun töissä yhden nuoren naisenalun kanssa siitä, kuinka tärkeää on, että hyväksytään toinen sellaisena kuin se on. Tai onhan niitä asioita, joita ei tarvitsekaan hyväksyä. Toisen ihmisen hyväksikäyttö ja sellaiset. Mutta se, että löytyy ihminen, joka tykkää sinusta juuri sellaisena kuin olet - se on suurta.

***

"Ethän sä Tiina vielä lähde?" kysyy yksi asiakas. Se sama sanoi muutama kuukausi sitten, ettei se oikein pidä minusta ihmisenä. Ehkä se on oppinut ihan hitusen sittenkin pitämään. Minun neljä kuukauttani sijaisena alkaa olla lopuillaan, mutta palaan vielä takaisin kesätyöntekijänä puoleksitoista kuukaudeksi.

***

Tämä on hyvä kesä.

Tässä taas

Olen tässä taas. Istun sohvalla, kohta pitää mennä töihin apteekin kautta, mutta vielä hetki on aikaa.

Aikaa. Ihmeellistä. Kevät on tuntunut kiireiseltä, siltä, ettei ole ollut aikaa pysähtyä. Viimeinen rutistus sisälsi kaksi ja puoli viikkoa sekä koulua että töitä. Parhaimpana viikkona kuusi päivää töitä ja viisi päivää koulua. Viime viikonloppu oli kokonaan V A P A A. Näin perhettä ja ystäviä, pelailin mölkkyä, korttia ja lautapelejä, herkuttelin kuten tuolla ja noiden kanssa aina ja viikonlopun jälkeen tunsin taas jaksavani. Maanantaikin oli melkein vapaa, menin vasta yöksi töihin ja ehdin sitä ennen kiertää ystävän kanssa kirjakauppoja, istua kauppatorilla lounaalla ja parantaa maailmaa.

Tiistaina nukuin yövuoron päätteeksi viiden tunnin päiväunet, tein hyvää ruokaa [siitä toiste lisää!] ja lähdin illaksi pyöräilemään Helsinkiin. Helsingin seudun liikenteen alueella saa nykyään viedä pyöränsä ilmaiseksi junassa ruuhka-aikojen ulkopuolella. Päätettiin hyödyntää tämä, matkattiin pyörinemme Helsinkiin illaksi ja ajeltiin pitkin rantoja. Välillä istuttiin kallioille ihastelemaan merta. Mies halusi viedä minut meren rantaan, koska tietää, kuinka siitä tykkään. Minä en itse ollut taas tajunnutkaan, kuinka sitä kaipasinkaan, siellä vasta kallioilla sen taas ymmärsin.

Aaltojen ääni niiden lyödessä kallioihin. Meren tuoksu. Lokitkin. Niin osa minua.