Vihdoin uutta.

Vihdoin uutta! Usein jo ollut mielessä, mutta tänään oli vihdoin sopiva hetki. Elokuun illat hämärtyvät ja kynttilöitä voi taas sytytellä luomaan tunnelmaa...

Siispä: TERVETULOA!

Muutoksia

Kirjoitan lapsuudenkodissa, entisessä pikkuveljen huoneessa, nykyisessä vieras-/työhuoneessa. Äskön maalattiin äidin kanssa huurremaalilla limupulloja ja nyt odotellaan, että kirkko-ohjelmat kuivuisivat, että saisi printata lisää ohjelmia kuivumaan... Eilen kierrettiin ystävän kanssa rautakaupoissa etsimässä lisää huurremaalia. Naurettiin, että tällainen naisten shoppailukierros: pari rautakappaa, vaipanvaihtoa farmarin takapenkillä ja imetystä bussipysäkillä.

Olen ollut lomalla kohta kaksi viikkoa. Entiset asiakkaat ja työpaikka pyörivät edelleen unissa, mutta eivät enää ajatuksissa. Yhtenä päivänä luin kahden entisen työkaverin kirjoittamaa korttia ja itkin hetken, kun tuli niin ikävä. Viikko sitten kävin jo tutustumassa tulevaan työpaikkaan ja odotan uutta.

Olen iloinen siitä reilusta vuodesta, jonka sain viettää niiden teinien kanssa. Uskon, että ymmärrykseni erilaisia ihmisiä kohtaan kasvoi paljon noina kuukausina. Meillä suomalaisillakin voi olla hyvin eri lähtökohdat elämään. Toivon säilyttäväni ymmärryksen myös seuraavassa työssäni. Pitää miettiä, miten tavoittaa myös heitä, jotka helposti jäävät tavoittamatta muilta kuin lopulta lastensuojelun työntekijöiltä.

On tehnyt hyvää saada viettää lomaa ja siirtyä vanhasta uuteen. Moneen uuteen. Jokin aika sitten hain uutta etukorttia. Osoite? No se on kohta vaihtumassa. Työpaikka? No se on kohta vaihtumassa. Niiin, ja sitten sukunimikin vaihtuu kohta...

En ole koskaan oikeasti ollut Tiina Tee. Kävi vain niin, että ammattikorkeakouluopiskeluiden ensimmäisessä tiimitentissä muistin jostain syystä itse sukunimeni väärin, kuvittelin sen alkavan teellä. Tiimikaverit nauroivat ja unohduksesta tuli yleinen vitsi. Puhuimme, että minun täytyy löytää mies, jonka sukunimi alkaa teellä, ettei tule identiteettikriisiä. Kävin jopa yhden opiskelukaverin ystävän kanssa treffeillä, tämän sukunimi kun täsmäsi. Luonteet eivät sitten kuitenkaan sopineet yhteen, mutta tulipahan syötyä hyvää pizzaa.

Ensi lauantaina minusta tulee kuitenkin muuta kuin Tiina Tee. Mutta sukunimi nyt olisi ollut aika huono peruste hylätä näin hyvä mies. Sunnuntaina keskusteltiin papin kanssa ja pappikin totesi, että hyvät teillä on lähtökohdat. Ja me hymyilimme autossa jälkeenpäin, mietimme, kuinka meillä on kaikki hyvin.

[Kaikkien muutosten keskellä tekee mieli myös muuttaa blogia! Mutta kerron sitten uuden osoitteen häiden jälkeen]

Loppu häämöttää

Lauantaina syödään kaksin yhden teinin kanssa. Minä sanon sille ääneen, että tuntuu kummalliselta, että minä en saa koskaan tietää, pääseekö se syksyllä johonkin kouluun. Se sanoo, että kyllä se nyt varmasti johonkin kouluun. Ja minä sanon, että niin varmasti. Ja siinä kaikki, mitä minä saan koskaan tietää.

Minä en saa koskaan tietää, pääseekö yksi teini takaisin kotiin asumaan. Kukaan ei saa kertoa minulle, mitä se yksi toinen sai kevään ylioppilaskirjoituksista tai mitä sen yhden kolmannen äidille tapahtuu. Minä olen elänyt niiden teinien rinnalla vuoden verran (osan pidempäänkin), mutta kahden päivän päästä kaikki loppuu kuin seinään. Hei-hei. Jos joskus tulen käymään täällä päin ja törmätään kaupassa, voin kysyä kuulumiset, mutta kuinka todennäköistä se on?

Ja on selvittämättömiä juttua. Sellaisia, jotka itse haluaisi selvittää, mutta tietää, että nuori ei siihen vielä ole valmis. Kokemuksesta voin sanoa, että myöhemmin saattaisi ollakin, mutta sinä päivänä minä en ole enää tuolla töissä, eikä nuori voi minulle soittaa. Minä kestän sen kyllä, mutta tiedän, että nuorta saattaa joskus alkaa kaivertamaan, mutta silloin hän ei voi asialle enää mitään.

Tuntuu, että kaikki loppuu niin yhtäkkisesti ja lopullisesti (vaikka olen tiennyt monta kuukautta, että nyt se loppuu). Vähän kuin tämä talvi näissä kuvissa. Kevät tuli taas ihan puskista ja yhtäkkiä ja muuton ja työnvaihdon kanssa minulla on sama asia, vaikka aikaa asennoitua olisi kyllä ollut...

Mutta siitä minä olen tietysti iloinen, että eihän minun lähtöni tietenkään ole mikään elämän loppu noille mahtaville teineille. He jatkavat elämäänsä. Oppivat uusia juttuja, kasvavat, ottavat välillä ehkä takapakkia, ja harppovat sitten taas eteenpäin. He opiskelevat ammatteja, osa varmasti perustaa perheen. Minua nyt vain vähän ihmetyttää ja surettaa, kun en voi olla enää mitenkään mukana siinä elämässä.

Pitkäperjantaina

[kuvat syksyn lomamatkalta Azoreille]

Vielä tänä pääsiäisenä teinien unien valvomista, huolta hulivileistä, joidenkin kasvun ihmettelyä, lukemattomia pääsiäismunia ja kello kahden ruokailuja.

Kolmen viikon päästä koittaa loma ja sitten uudet haasteet. Kun töissä saa päälleen lasillisen maitoa, tuntuu, ettei jaksaisi hetkeäkään enää. Mutta sitten on ne hyvät hetket, ne hetket kun yksi teini kysyy, että miten menee Tinde sen sijaan että huutaisi, että haista vittu senkin huora.

Yksi teini sanoo, että "saattaa sulla vähän tulla meitäkin ikävä jossain vaiheessa". Niin tuleekin, tiedän sen jo. Ei sitä ikuista vääntämistä nukkumaanmenosta tai muista rajoista, mutta niitä mahtavia persoonia, Jumalan ihmeitä, aarteita, niitä tulee ikävä.

Uudessa työssä odotan sitä, että ensi vuonna pääsiäinen tarkoittaa töissä muutakin kuin suklaamunia ja herkkuja ruokapöytään. Ensi pääsiäisen aikaan pääsen kertomaan, miksi minusta pääsiäinen on hurjan tärkeä juhla, jakamaan ajatuksiani siitä, pohtimaan tätä kaikkea yhdessä pienten ihmisten kanssa. Näin ainakin toivon.

Järjestyksestä ja sen järjettömyydestä

Kämppistellessäni B:n kanssa minulla saattoi lojua rinkka viikon reissun jälkeen keskellä lattiaa purkamattomana. B:tä se vähän kai ihmetytti, vaikka muuten meidän siisteystaso oli aika sama: vessan piti olla puhdas, mutta keittiö oli välillä pienen kaaoksen vallassa. Saatettiin seistä keittiön ovella, nauraa sen epäjärjestykselle, ja lähteä sitten hihitellen menemään, tekemättä mitään.

Tätä mietin pakatessani talvivaatteita pahvilaatikkoon. Pakkasin ne siististi ja kirjoitin päälle ohjeet. Tiinan talvivaatteita. Toppahousut- ja takki pestävä. [siihen tupsahti siis kirjoitusvirhe ja senkin minä huomasin]. Villapaidat ja villakang.takki tuuletettava. Muut voi laittaa säilöön niihin uusiin kivoihin laatikoihin. [Minä olisin jo tehnyt tämän, mutta kun vanhassa kodissa ei ole omaa pyykkikonetta, jolla pestä, eikä parveketta, jolla tuulettaa. Tulevassa kodissa on.]

Minä vaan mietin, että koska minusta tuli tällainen järjestelmällinen ihminen? Tunsin iloa ja riemua tuosta ja monesta muusta hyvin pakatusta laatikosta ja samana iltana järjestelmällisesti mapitetuista papereista. Mutta mikä on liikaa? Mies asuu jo meidän tulevassa kodissa ja aina kun minä menen siellä käymään, tekee mieli järjestellä... kertoa, mihin käytetyt vaatteet laitetaan odottamaan seuraavaa päivää ja että ei näiden papereiden paikka ole tässä keskellä lattiaa.

Yhtä stressaavaa vaikuttaisi olevan olla järjestelmällinen tai epäjärjestelmällinen ihminen. Laatikot aion jatkossakin pakata huolella ja yrittää vähistä säilytystiloista huolimatta keksiä kaikille tavaroille paikan tulevassa kodissa. Mutta lupaan yrittää olla vähän vähemmän stressaantunut, vaikka ne kaikki tavarat ei aina ihan paikoillaan olisikaan.

Pysy aina sellaisena kuin nyt oot...?

Telkkarissa satuhäissä mies sanoo, ettei sen tuleva vaimo tule koskaan muuttumaan ja hyvä niin.

???

Mietin, mikä ihmisessä on muuttuvaa, mikä taas on se pysyvä asia, joka tekee siitä ihmisestä sen, joka se on. [En tiedä, pitäiskö näissä yövuoroissa miettiä...]

Mies sanoi yhtenä päivänä, että odottaa kevättä, kun silloin otetaan esiin kesämuumimukit. Silloin kun tavattiin, se ihmetteli, miksi kysyn, minkä muumimukin se haluaa. Eikö ne ole kaikki samanlaisia? Nyt se tietää, ettei ne ole.

Minä selitin äidille toisena päivänä, että olin edellisenä päivänä hermostunut puhelimessa, kun en tykkää siitä, kun minulta kysellään asiasta, johon itsekin odotan vastausta malttamattomana... Hetken kuluttua mietin, olenko koskaan selittänyt äidilleni hermostumisteni syytä? Miehen kanssa sitä olen opetellut. Jos nyt opin kertomaan äidillekin, niin hyvä.

Toista ihmistä ei voi muuttaa. Vaikka tahtoisikin. Joskus muuttuvat kuitenkin toisetkin ihmiset, tahdoimme tai emme. Itseään voi pyrkiä muuttamaan. Omia toimintatapojaan. Ja voi yrittää ymmärtää, miksi toinen toimii, niin kuin toimii.

Syyskuussa kerran, osa I

Silloin oli loma. Ja mentiin kihloihin. Mies oli salakuljettanut sormukset Suomesta ja yllätti minut. Ystäviäni ei, ne kun olivat aivan varmoja siitä, että lomalta palataan kihloissa.

Nyt pitäisi tiskata. Siivota. Käydä apteekissa. Mennä töihin... Aina ei vain jaksa olla tässä ja nyt, arjessa (vaikka arjesta tykkään!). Silloin voi palata lomamuistoihin valokuvien avulla. Sitten taas jaksaa...