Aurinkoa ja auringottomuutta.

Huh, mikä kulunut viikko, minä mietin. Olen nähnyt ja kuullut paljon kaikkea sellaista, mitä en haluaisi olevan olemassa. Olen ollut surullinen monen maahanmuuttajan puolesta. Esimerkiksi sen, joka kertoi poliiseille erään vartijan hakanneen hänet, eikä hänen tekemään rikosilmoitukseen ole reagoitu mitenkään [ja poliisi nyökytteli ja antoi jossain sivulauseessaan ymmärtää, että on kuullut tämän vartijan alueelta muutenkin samanlaista juttua]. Ja sen, joka kertoi, että on ikävää, kun suomalaisista näkee, että ne pelkäävät häntä, jos hän puhuu niille. Olen myös surrut ihan tuntemattomien naisen ja miehen puolesta, joiden kihlatun ja seurustelukumppanin näin junassa pussailevan keskenään. "Sä olet kihloissa", sanoi toinen. "Ja sä seurustelet!", sanoi toinen. Ja sitten ne vain totesivat, että "Me vaan tullaan hyvin toimeen".

Itseänikin olen vähän surkutellut. Tai oikeastaan sitä faktaa taas, että kun elämäntilanteet muuttuvat, ei kaiki voi jatkua tismalleen niin kuin aiemmin. En silti missään tapauksessa haluaisi palata puolta vuotta takaisin päin ja tehdä toisenlaisia valintoja. Olen onnellinen nyt, mutta suren kai hitusen sitä ikävää tosiasiaa ettei kaikkea voi elämässään saada. Ja kai on osattava sitten luopua jostakin, jos haluaa saada jotakin muuta.

Olen myös surrut auringottomuutta. Pari päivää sitten tulivat kyyneleet, kun aurinko-ikävä kasvoi niin suureksi. Muistelen, että Japanissa kaipasimme Suomen loskaa ja harmautta, iltojen aikaista pimeyttä. Parin päivän takaiset itkut olivat ensimmäiset kaipaan-Japaniin-itkut. Mutta onneksi kuukauden päästä pääsen hetkeksi sinne. Aurinkoon.

Mutta kuluneeseen viikkoo on sisältynyt myös paljon onnellisia hetkiä. Hyviä, syviä keskusteluita. Ja ystäviä. Ja mies, joka sulautuu siihen meluavaan ja hölmöön joukkoon. Ja raamatturyhmä-joukkiomme, jonka jäsenistä on pikku hiljaa tullut sellaisia, joille uskaltaa puhua vaikeistakin asioista. Ja mummi ja sen lihapullat ja lanttulaatikko. Ei ihan oma mummi, mutta sellainen, joka minuakin odottaa kylään.

Ja aurinko! Se paistaa nytkin. Kolmatta päivää putkeen.

Illalla mennään hautausmaalle. Sytytetään haudalle kynttilä. Hauta kuuluu ihmiselle, jota en ole koskaan edes nähnyt, mutta jonka olisin tahtonut tavata. Ja kertoa hänelle, että hänellä on hieno poika. Sellainen, joka jaksaa kuunnella minun purnaukset epäreilusta maailmaista ja pahasta mielestä sekä itkut ikävästä. Ja joka unohtaa ehkä bensatankin korkin auki huoltoasemalta lähtiessään, mutta on muuten kamalan järkevä ja saa minutkin rauhoittumaan, kun jotakin asiaa panikoin. 'Kiitos', minä haluaisin sanoa hänelle.

Koira ja kolme ystävääni valloittivat kotini viikonloppuna. Perjantaina tehtiin japanilaista ruokaa ja syötiin ystävän tekemää porkkanapiirakkaa. Porkkanoita kului pellilliseen puoli kiloa ja mietittiin, että jos söisi koko pellillisen, tulisi päivän vihanneshedelmäjuuresmarja-tarve täytettyä. Koiran kanssa jouduin välillä jakamaan istumaatyynyni, kun tyttöjen kanssa neulottiin, nautittiin ja naurettiin. Yöllä saatettiin yksi tytöistä asemalle.

Lauantaina nukuttiin myöhään ja lähdettiin iltapäivällä Helsinkiin. Ilta kului Linnanmäen Valokarnevaaleissa. Tykkäsin tunnelmasta. Luisteltiin ja katseltiin Helsinkiä yläilmoista sekä auringonlaskussa että pimeällä. Tuli "joulu ulkomailla" -olo ja entistä isompi kaipuu Japaniin.

Myös sunnuntaina nukuttiin pitkään, jonka takia illalla ei enää sitten uni tullutkaan ja eilen väsytti. Kaiken aktiivisuuden [sunnuntaina vielä messussa ja maanantaina harkassa] jälkeen en jaksanut kuin maata sohvalla ja katsella kynttilöitä ja telkkaria. Mies yritti houkutella pyöräilylle räntäsateeseen, mutta minä selitin, että joinakin päivinä tarvitsen hetkeni olkkarin sohvalla huovan alla. Illalla lähdin kuitenkin saattamaan polkupyörälläni häntä ja tulin tehneeksi puolen tunnin pyörälenkin räntäsateessa - ja olipas mahtava sää pyöräillä, kun oli kunnon vedenpitävät vermeet yllä! Ensi kerralla olen ehkä helpommin ylipuhuttavissa.

Innostus.

Kaksi lomanjälkeistä viikkoa paljon itkua, välillä syystä, välillä aivan syyttä. Tylsistymistä ja turhautumista myös. Mutta viikonloppuna ystävien, perheen ja sukulaisten luona pari vuorokautta. Sadatta kertaa hiljaa ihmettelen, kuinka he ovat kaikki edelleen osa elämääni ja kuinka he ovat tärkeitä. Hiljainen huokaus ylöspäin: kiitos. Sunnuntai-iltana paluu melkein-kotiin. Kaapissa odottaa uusi muumimuki, jonka saan lahjaksi. Ihan muuten vaan, se muki kun vielä sattui puuttumaan.

Nyt, valtava innostus. Hymy huulilla vesisateessa ja tuulessa kulkemista. Uudessa GoreTex-takissa ja vanhoissa kumisaappaissa, ei edes sateenvarjoa tarvita. Toisen kärsivällisyyden ja ystävällisyyden ihmettelemistä. Ja kirjojen ahmimista: voisin vaan lukea, lukea ja lukea. Sormet syyhyävät päästä tekemään koulutehtäviä.

Harjoittelukin innostaa: tänään olen opettanut suomea kahdelle pienelle kiinalaiselle tytölle (pehmolelujen avulla yritin mm selittää, mitä tarkoittavat anteeksi, kiitos ja ole hyvä), suomea vanhemmalle naiselle, jonka lopulta sain naurahtamaan (nauraen oppii parhaiten!) ja lähtenyt yllättäen auttamaan yhtä afrikkalaista miestä, jonka kaverini nimesi Anssiksi, kun sansibarilainen mies kuulosti liian pitkältä sanottavaksi ja minä olen kamalan huono nimien kanssa. Anssin kanssa käytiin etsimässä mahdollisia työ- ja koulutuspaikkoja ja voin sanoa, että minulla oli mukavaa. Anssi puhuu viittä eri kieltä, on ollut suomessa vasta vuoden, mutta haluaisi silti opiskella suomeksi. "Nyt minä olen Suomessa, minä haluan opiskella suomeksi". Ja minä toivon, että hän saa siihen mahdollisuuden! Minä en haluaisi istua toimistossa ja kokouksissa. Minä haluaisin kohdata ihmisiä ja kulkea kappaleen matkaa heidän rinnallaan - niin kuin tänään.