keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Innostus.



Kaksi lomanjälkeistä viikkoa paljon itkua, välillä syystä, välillä aivan syyttä. Tylsistymistä ja turhautumista myös. Mutta viikonloppuna ystävien, perheen ja sukulaisten luona pari vuorokautta. Sadatta kertaa hiljaa ihmettelen, kuinka he ovat kaikki edelleen osa elämääni ja kuinka he ovat tärkeitä. Hiljainen huokaus ylöspäin: kiitos. Sunnuntai-iltana paluu melkein-kotiin. Kaapissa odottaa uusi muumimuki, jonka saan lahjaksi. Ihan muuten vaan, se muki kun vielä sattui puuttumaan.

Nyt, valtava innostus. Hymy huulilla vesisateessa ja tuulessa kulkemista. Uudessa GoreTex-takissa ja vanhoissa kumisaappaissa, ei edes sateenvarjoa tarvita. Toisen kärsivällisyyden ja ystävällisyyden ihmettelemistä. Ja kirjojen ahmimista: voisin vaan lukea, lukea ja lukea. Sormet syyhyävät päästä tekemään koulutehtäviä.

Harjoittelukin innostaa: tänään olen opettanut suomea kahdelle pienelle kiinalaiselle tytölle (pehmolelujen avulla yritin mm selittää, mitä tarkoittavat anteeksi, kiitos ja ole hyvä), suomea vanhemmalle naiselle, jonka lopulta sain naurahtamaan (nauraen oppii parhaiten!) ja lähtenyt yllättäen auttamaan yhtä afrikkalaista miestä, jonka kaverini nimesi Anssiksi, kun sansibarilainen mies kuulosti liian pitkältä sanottavaksi ja minä olen kamalan huono nimien kanssa. Anssin kanssa käytiin etsimässä mahdollisia työ- ja koulutuspaikkoja ja voin sanoa, että minulla oli mukavaa. Anssi puhuu viittä eri kieltä, on ollut suomessa vasta vuoden, mutta haluaisi silti opiskella suomeksi. "Nyt minä olen Suomessa, minä haluan opiskella suomeksi". Ja minä toivon, että hän saa siihen mahdollisuuden! Minä en haluaisi istua toimistossa ja kokouksissa. Minä haluaisin kohdata ihmisiä ja kulkea kappaleen matkaa heidän rinnallaan - niin kuin tänään.

1 kommentti:

Emma kirjoitti...

Vitsitsiis ku sun harjottelu oliski vaan pelkkää kohtaamista. Se niin sopis sulle! :)