Minä tunnen olevani osa sitä neljänkymmenen ihmisen hälisevää "opiskelijajoukkoa", kun voin jo nauraa vitseille [tajuan ne siis] ja kun uskallan avata suuni milloin vain ja kiistellä mielipiteistä. Minä olen osa sitä ryhmää, sillä minulle soitetaan tai lähetetään viestiä, kun on on kysymyksiä opiskeluihin tai opettajiin liittyen. Se on ollut roolini monessa muussakin ryhmässä ja kun siihen on tottunut, tuntee itsensä täysin turhaksi, kun kukaan ei tee niin [niin kuin alussa, tietenkin].
Toiseen ryhmään, erääseen sukuun, sopeutumista olen harjoitellut myös. Eilen istuin juhlimassa yhden suvun jäsenen pyöreitä vuosia. Meillä oli monta yhteistä tuttua, kun hänen mennyt ja minun tuleva ammattini ovat samalta alalta. Katsottiin myös vanhoja valokuvia, ja minä tiedän, ettei kaikkia kiinnostanut, mutta minua kiinnosti hurjasti. Minä pidän historiasta ja tuon suvun historiassa on vielä niin paljon kaikkea, mitä en vielä tiedä. Eniten minä pidin päivänsankarin mukavasta vaimosta ja pienestä pojanpojasta. Heidän ja pojanpojan äidin kanssa keskusteltiin Autot-elokuvasta, Puuha Petestä ja legoista. Pojanpoika jakoi vieraille kalaverkkoja ja pyysi pyydystämään kaloja, kuten itsensä. Minä pyydystin kaksi kertaa, sain luvan syödäkin [mutta vain leikisti!] ja hymyilin, koska oli ihan hyvä olla.
1 kommentti:
Ihana: Mutta vain leikisti! :)
Mä hajoilen tänne muuttolaatikoitten keskelle. Pelottaa että laatikot loppuu kesken. Eikä jaksais pakata astioita ku ne pitää kaikki kääriä paperiin ja ku ne on niin hankalan mallisia. Ei siis mee niin kätevästi laatikoihin ku vaikka kirjat. Vaatehuone on vielä kokonaan jäljellä. Huoh. Mut tästä selvitään :)
Lähetä kommentti