Aurinkoa ja auringottomuutta.

Huh, mikä kulunut viikko, minä mietin. Olen nähnyt ja kuullut paljon kaikkea sellaista, mitä en haluaisi olevan olemassa. Olen ollut surullinen monen maahanmuuttajan puolesta. Esimerkiksi sen, joka kertoi poliiseille erään vartijan hakanneen hänet, eikä hänen tekemään rikosilmoitukseen ole reagoitu mitenkään [ja poliisi nyökytteli ja antoi jossain sivulauseessaan ymmärtää, että on kuullut tämän vartijan alueelta muutenkin samanlaista juttua]. Ja sen, joka kertoi, että on ikävää, kun suomalaisista näkee, että ne pelkäävät häntä, jos hän puhuu niille. Olen myös surrut ihan tuntemattomien naisen ja miehen puolesta, joiden kihlatun ja seurustelukumppanin näin junassa pussailevan keskenään. "Sä olet kihloissa", sanoi toinen. "Ja sä seurustelet!", sanoi toinen. Ja sitten ne vain totesivat, että "Me vaan tullaan hyvin toimeen".

Itseänikin olen vähän surkutellut. Tai oikeastaan sitä faktaa taas, että kun elämäntilanteet muuttuvat, ei kaiki voi jatkua tismalleen niin kuin aiemmin. En silti missään tapauksessa haluaisi palata puolta vuotta takaisin päin ja tehdä toisenlaisia valintoja. Olen onnellinen nyt, mutta suren kai hitusen sitä ikävää tosiasiaa ettei kaikkea voi elämässään saada. Ja kai on osattava sitten luopua jostakin, jos haluaa saada jotakin muuta.

Olen myös surrut auringottomuutta. Pari päivää sitten tulivat kyyneleet, kun aurinko-ikävä kasvoi niin suureksi. Muistelen, että Japanissa kaipasimme Suomen loskaa ja harmautta, iltojen aikaista pimeyttä. Parin päivän takaiset itkut olivat ensimmäiset kaipaan-Japaniin-itkut. Mutta onneksi kuukauden päästä pääsen hetkeksi sinne. Aurinkoon.

Mutta kuluneeseen viikkoo on sisältynyt myös paljon onnellisia hetkiä. Hyviä, syviä keskusteluita. Ja ystäviä. Ja mies, joka sulautuu siihen meluavaan ja hölmöön joukkoon. Ja raamatturyhmä-joukkiomme, jonka jäsenistä on pikku hiljaa tullut sellaisia, joille uskaltaa puhua vaikeistakin asioista. Ja mummi ja sen lihapullat ja lanttulaatikko. Ei ihan oma mummi, mutta sellainen, joka minuakin odottaa kylään.

Ja aurinko! Se paistaa nytkin. Kolmatta päivää putkeen.

Illalla mennään hautausmaalle. Sytytetään haudalle kynttilä. Hauta kuuluu ihmiselle, jota en ole koskaan edes nähnyt, mutta jonka olisin tahtonut tavata. Ja kertoa hänelle, että hänellä on hieno poika. Sellainen, joka jaksaa kuunnella minun purnaukset epäreilusta maailmaista ja pahasta mielestä sekä itkut ikävästä. Ja joka unohtaa ehkä bensatankin korkin auki huoltoasemalta lähtiessään, mutta on muuten kamalan järkevä ja saa minutkin rauhoittumaan, kun jotakin asiaa panikoin. 'Kiitos', minä haluaisin sanoa hänelle.