Se ei lakkaa ihmettelemästä kevättä Suomessa. Sitä, kuinka on vihreää. Tänään vihreämpää kuin eilen, ja huomenna taas vielä vihreämpää. Se ei haluaisi matkustaa äitienpäiväksi sinne, missä kevät ei vielä ole näin pitkällä, koska se haluaisi kiertää joka päivä samat polut ja ihmetellä, miten vuorokaudessa on taas tapahtunut paljon. Sen äiti nauraa sille puhelimessa, ja sanoo, etteivät koivunlehdet ole mitään kirsikankukkia, jotka ehtivät äitienpäiväviikonlopun aikana kadota. Mutta se niin pelkää, että ne kasvavat liian nopeasti, muuttuvat liian tummiksi, kadottavat sen kauniin vaaleanvihreytensä. Se on nähnyt Suomen kevään viimeksi kolme vuotta sitten, eikä se lakkaa hämmästelemästä tätä kaikkea. Se ottaa kuvia puiden lehdistä samalla tavalla kuin on viimeiset pari vuotta kuvannut kirsikankukkia ja nauraa itsekin itselleen.
Se haluaisi pysäyttää ajan tähän viikkoon, jolloin ikkunanpesukin tuntuu maailman mukavimmalta puuhalta. Se hymyilee, kun se saa harjoittelusta hyvää palautetta. Ei sen harjoittelu helppo ole ollut, ja välillä se on tuonut ajatusissaan työt kotiin ja miettinyt liikaa, mutta se on silti saanut huomata oppivansa valtavasti ja pystyvänsä tuohonkin työhön. Se ei haluaisi harjoittelun loppuvan, eikä se osaa kuvitella, että pian tulee päivä, jolloin sen pitää luovuttaa avaimensa pois ja sanoa, että "nähdään taas joskus".
3 kommenttia:
oooo... mistä tämä yksi on? :)
Kauniita kuvia. :) Ja jostain syystä minustakin kevät on tänä vuonna erityisen ihana, en tiedä miksi! Ehkä talvi oli jotenkin tavallistakin pitempi (ja pimeämpi), niin nyt tuntuu valo ja vehreys kerrassaan upealta.
Viluinen, siis mikä tai kuka? :)
Ansku, kiitos! Joo, pitkä ja pimeä talvi on varmasti vaikuttaneet siihen, että kevät tuntuu nyt todella ihanalta.
Lähetä kommentti