Eräänä kesäpäivänä.

Matkustetaan bussilla Helsingistä kotiin japanilaiskesävieraan kanssa. On ollut hyvä aamupäivä. On kierretty ympäri kaunista kesäistä Helsinkiä. On juotu kahvia torilla ja ihasteltu kauniita rakennuksia. Höpötetään japaniksi ja nauretaan. Istutaan ihan keskimmäisen oven vieressä ja seurataan ihmisiä, kun ne jäävät pois bussista. "Konnichiwa!" sanoo yksi mies poislähtiessään. Nauretaan ja mietitään, onko se ymmärtänyt kaiken, mitä ollaan puhuttu. "Sayonara!" tokaisee toinen mies pois hypätessään. Nauretaan vielä enemmän. Kolmas mies katsoo pitkään jäädessään pois yhtä pysäkkiä meitä aiemmin. Mietitään, onko sekin ymmärtänyt kaiken vai miksi se oikein katsoi ja hymyili [eihän tuntemattomat suomalaiset katso ja hymyile?]. Jäädään itsekin pois, kävellään postilaatikoille ja siellä tavataan se kolmas mies! Häntäkin naurattaa. On kuulemma nähnyt meidät jo juna-asemalla aamulla, melkoinen sattuma siis että tässä nähdään taas, tokaisee.

Mennään kotiin ja minä sanon, että nyt levätään loppupäivä ja huomenna sitten touhutaan lisää. Illalla kuitenkin löydetään itsemme jalkapallo-ottelusta. Siis j a l k a p a l l o! Enpä olisi uskonut vielä kaksi kuukautta sitten, kun harkassa sanoin, että siitä pelistä en kyllä ymmärrä mitään. Mutta seura on hyvää, peliäkin tulee seurattua ja on kentällä yksi vanha idolinikin [vanha tenavatähti nimittäin]. Kesävieras on innoissaan ja minä en lakkaa hymyilemästä. Puhun toiselle suomea ja totean välillä, että tätä en kyllä taas tulkkaa. Toiselle puhun japania, ja sillekin sanon silloin tällöin, että tätä en kyllä suomeksi käännä... Pelin jälkeen kävellään kesäyössä ympäri Helsinkiä ja ihmetellään valoa ja kauneutta.

Ja päivän aikana minä olen toistanut uskomattoman monta kertaa: natsu desu! Nyt on kesä!