Iltoja.

On ollut niitä iltoja, kun olen pyykkituvasta tultuani heittänyt märkiä pyykkejä sisältävän kassin lattialle ja istunut itse perässä itkemään. Itkenyt väsymystä, kiirettä ja sitä, ettei vieläkään ole oppinut sanomaan ei. Itkenyt sitä, ettei tunnu olevan tarpeeksi aikaa tärkeille ihmisille, saati sitten itselleen.

Mutta on myös ollut niitä iltoja, kun on saanut iloita ystävien onnesta, antaa kyyneleiden tulla silkasta ilosta ja onnesta. Miettiä kuluneita vuosia ja sitä yhtä iltaa, jota katuisin varmasti kovasti, ellei siitä olisi seurannut jotain näin hyvää ja kaunista. Joskus ei ole haitaksi, vaikka vähän päästää suustaan sammakoita. Joskus siitä seuraa se, että vuosien kuluttua saa katsoa kahta tärkeää ihmistä alttarilla ja kuulla heidän tahtovan toisistaan välittää aina ja aina vaan. Vaikka kyllä minä uskon, että niin olisi käynyt ennen pitkää ilman minun sammakoitanikin - jotkut vain tuntuvat olevan tarkoitetut toisilleen.

Ja sitten on näitä iltoja, kun stressi hiljalleen alkaa hellittää, eikä tehtävien asioiden listalla olekaan mitään ennen seuraavaa maanantaina. Kun on saanut kaksi päivää etäopiskella, tuntuu taas paljon helpommalta. Etäopiskelua on ollut kumpanakin päivänä vain sopivissa määrin. Sen lisäksi olen ehtinyt nukkua ensimmäisenä aamuna pitkään, ilman, että täytyi laittaa herätyskelloa soittamaan; syönyt miehen valmistamaa soijamakaroonilaatikkoa [ja hyvää oli], suunnitellut syksyn raamistelua ja innostunut siitä; syönyt monen vuoden tauon jälkeen kaurapuuroa kera äidin omenahillon [kaurapuuron kanssa ei mikään maistu niin hyvälle kuin juuri se]; juonut kahvia tunni verran auringonpaisteessa Olivia-lehden kanssa; pessyt ison koneellisen pyykkiä [sekin tuntuu saavutukselta, että siihen löytyi aikaa]; saunonut; raivannut hyvin sekaisen kotini; käpertynyt sohvalleni katsomaan Karjalan kunnailla sekä pitkästä aikaa päässyt kunnolla juttelemaan yhden tärkeän ystävän kanssa.